Länsimainen lääketiede on kehittynyt huimaa vauhtia viimeisten sadan vuoden aikana, erityisesti lääketieteen teknologia ja farmasia. Jossakin vaiheessa useimmat lääkärit ovat kuitenkin hukanneet parantamistaidon viisauden ja kadottaneet kyvyn nähdä ihminen kokonaisuutena (tai he ovat kadottaneet mahdollisuuden siihen).
Lääketiede ja lääkärit ovat luovuttaneet lääketeollisuudelle vallan ohjata lääketieteen kehitystä. Lääketeollisuuden etu tietysti on saada mahdollisimman paljon lisää sairauksia mukaan tautiluokitukseen sekä mahdollisimman alas painettuja viitearvoja, jotta saadaan lisää ihmisiä lääkitystä tarvitsevien piiriin. Lääkärit ovat luovuttaneet myös jatkokoulutuksensa lääketeollisuuden hoidettavaksi.
Samaan aikaan lukuisat potilasyhdistykset ovat luopuneet riippumattomuudestaan ja suostuneet yhden lääkeyrityksen rahoittamiksi ja aivopestäviksi uskomaan, että juuri kyseisen yrityksen valmiste olisi kilpailijoita parempi.
Alleviivaan nyt painokkaasti, etten ole lääkevastainen. Olen sitä vastaan, että lääkettä saatetaan määrätä automaattisesti, ilman sen pohtimista, ajaisivatko elämäntapakorjaukset tai jokin täydentävä hoitomuoto saman asian. Niitä määrätään myös usein markkinoinnin aivopesemänä, koska kuvitellaan lääkkeen olevan tehokas, suhteellisen vaaraton, parempi kuin halvemmat vastaavat tai ylipäätään kilpailijat.
Ben Goldacren pohdintaa
Tutkija, toimittaja ja tunnettu skeptikko (myös esimerkiksi homeopatian kritisoija; mainitsen tämän siksi, että epäluuloisetkin lukijat voisivat luottaa analyysiin) Ben Goldacre penkoi kirjaansa Bad Pharma (2012) varten tietoja ja tilastoja siitä, miten lääketieteellinen tutkimus palvelee potilasta. Tulos oli karmaiseva. Goldacre huomauttaa, että kun lähtötilanne on se, että lääketeollisuus rahoittaa noin 90% tutkimuksista, ei voida olettaa, että tutkimus olisi riippumatonta.
Huolimatta tutkijoiden, viranomaisten ja poliitikkojen enimmäkseen ponnettomista yrityksistä säädellä tutkimustyön riippumattomuutta, todellisuudessa lääketeollisuus vaatii tutkijoilta kirjallisen sopimuksen, jolla he luovuttavat yritykselle oikeuden päättää, mitä osia tutkimustuloksista julkistetaan, tai julkistetaanko niitä ylipäätään ollenkaan. Tutkimustuloksia saatetaan manipuloida myös siten, että lähtöasetelmana on tutkittava lääkeaine vs. sokeripilleri tai hyödyttömäksi tunnettu kilpailija. Myös hyväksi tunnettua kilpailijaa saatetaan käyttää, mutta järjettömän pienellä tai järjettömän suurella annostuksella. Näin saadaan helposti tuotetuksi toivottu lopputulos: lääkeaine on tilastollisesti merkitsevästi parempi tarkoitukseensa kuin placebo tai kilpailijan tuote*. Goldacren mukaan yleisiä ovat myös liian lyhytkestoiset tutkimukset, tutkimusten lopettaminen liian varhain tai jatkaminen pitkään, riippuen siitä missä vaiheessa tutkimusta tulokset vaikuttavat lupaavimmilta. Tutkimukset saattavat olla liian pieniä tarkoitukseensa, ja joskus niiden tulokset ovat täysin epäinformatiivisia (kuten Goldacre huomauttaa: potilasta kiinnostaa enemmän se, jääkö hän eloon, kuin se, mitkä hänen veriarvonsa mahtavat olla).
Lääketeollisen tutkimuksen manipuloinnin keinot eivät lopu tähän. Lääketeollisuus tuottaa myös tutkimuksia, joissa kasataan yhteen toisiinsa liittymättömiä tuloksia, ja piilotetaan massan joukkoon haitalliset tulokset. Joissakin tutkimustuloksissa on jätetty täysin huomiotta tutkimuksen syystä tai toisesta keskeyttäneet koehenkilöt. Sellaisiakin tapauksia on, joissa tutkimuksen päätulos muutetaan tutkimuksen päätyttyä. On myös tutkimuksia, joissa on havaittu, ettei lääkeaine toimi kaikilla, niinpä tulokset kohdennetaan johonkin alaryhmään, vaikkapa 55-75-vuotiaisiin latinomiehiin. Sillehän lääketeollisuus ei sitten mitään voi, että lääkettä määrätään muillekin ryhmille, koska lääkäreiden tiedot perustuvat markkinointiväitteisiin, joissa mieluusti piilotetaan ikävät rajoitukset. Tutkimusten yksi iso ongelma on myös koehenkilöiden valinta. Amerikassa lääkeyritysten koekaniinina toimiminen on köyhän väen ansiotulon lähde. Koehenkilöt ovat nuoria opiskelijoita, asunnottomia alkoholisteja, latinoja jne. Tutkimuksia tehdään paljon myös kehittyvissä maissa. Näin saadaan painettua kustannuksia alas. Goldacre esittää aiheellisen kysymyksen: kuinka hyvin on rinnastettavissa esimerkiksi botswanalaismiehillä tehty tutkimus japanilaismiehiin? Joskus tutkimukset eivät edes ole tutkimuksia, vaan tutkimukseksi naamioituja markkinointiprojekteja.
Lääkkeiden mediamainonta on useissa länsimaissa kielletty. Vanhastaan lääketeollisuus on käyttänyt lääkäreitä markkinointinsa kohteina ja välineinä. Kun lääkäreille maksetuista rojalteista on noussut kohu, lääketeollisuuden on pitänyt hiukan siistiä toimintaansa. Niinpä lääketeollisuuden markkinamiesten on ollut keksittäviä luovia keinoja kiertää ohjeita. Potilasyhdistykset ovat yksi keino. Toinen melko uusi ilmiö on julkkisten palkkaaminen keulakuviksi tietyille lääkkeille. Kun tunnettu henkilö haastattelussa antaa kasvot jollekin sairaudelle ja mainitsee saaneensa avun siitä tai tästä lääkkeestä (tai ravintolisästä), uskomme kovin sinisilmäisesti, että kyseessä on vilpitön avautuminen, vaikka kyseessä usein on maksettu keulahahmona esiintyminen eli mainoskielellä testimoniaali. Kannattaa esittää aina kysymys: kuka hyötyy. Muistelen nähneeni Suomenkin mediassa samankaltaisen ilmiön.
Omaa pohdintaani
Länsimaisen lääketieteen utopia, jossa tiede korjaa omia virheitään, toimii siten vain pieneltä osin, ja pikemminkin teoriassa kuin käytännössä. Yksittäisen lääkärin on täysin mahdotonta seurata kaikkea tehtävää tutkimustyötä, seuloa niistä olennaisimmat ja luotettavimmat tulokset, ja toimia potilaan kanssa yhteistyössä juuri kyseiselle potilaalle sopivimman lääkkeen löytämiseksi.
Teoriassa se olisi mahdollista. Se vaatisi vain lainsäätäjilta ja valvovilta viranomaisilta enemmän ymmärrystä ja varsinkin tahtoa muuhun kuin kosmeettiseen puuhasteluun. Erityisesti Euroopan lääkevirasto EMA on osoittanut niin käsittämätöntä lepsuutta, että mielessäni herää jo epäilys, kuka maksaa ja kenelle… Se sallii johtajansa siirtymisen lyhyellä varoitusajalla lääketeollisuuden palvelukseen (normaalisti viroissa ja yrityksissä on karenssi näitä tilanteita varten), se asettuu kannanotoissaan herkästi lääketeollisuuden kaupallisen hyödyn puolelle potilasturvallisuutta vastaan, pimittää tutkimustietoa vastustaen kaikkea päätöksenteon läpinäkyvyyttä jne.
Länsimainen lääketiede ja lääkärikunta on tullut vedenjakajalle: sen pitää kyetä siirtymään lääketeollisuuden marionetista tasaveroiseksi yhteistyökumppaniksi niin lääkefirmojen kuin lainsäätäjien ja valvovien viranomaisten kanssa. Lääketieteellinen tutkimustyö on palautettava puolueettomaksi ja tiukan tieteelliseksi. Kaikkien tutkimustulosten pitäisi olla saatavissa kokonaisuudessaan. Haitallisista sivuvaikutuksista pitää olla kattava tieto, ja negatiivisetkin tutkimustulokset rekisteröitävä.
LÄHDE:
Ben Goldacre: Bad Pharma
(Fourth Estate, UK 2012; Faber&Faber, USA 2013; joulukuussa 2012 sen oikeudet oli myyty jo 12 maahan; saksaksi se ilmestyi vuonna 2013. Suomeksi kirja ei ole ilmestynyt)