Osa 4 Diagnoosi ja nähdyksi tuleminen
Oletetaan, että on olemassa Seikka, joka tulee vain ajoittain esille, mutta on valtaosan ajasta piilossa, ikään kuin pois haihtuneena. Se tulee esille vain tietynlaisissa olosuhteissa ja tilanteissa. Tämän Seikan keskeinen, evolutiivisesti selittyvä eräs perusominaisuus on pyrkiä kätkeytymään. Kun empiirinen tiede tarkastelee ”selvästi havaittavia tosiasioita” ja tekee niistä erilaisia laskelmia, voiko olla niin, että tällaiset haihtuvat ja häilyväksi todellistuvat Seikat jäävät katveeseen? Ikään kuin niitä ei olisi olemassa. Väitteeni on, että Seikat vaikuttavat kuitenkin koko ajan ja paljon, tästä on selvät viitteet olemassa. Muutoin logiikka puuttuisi merkittävältä osalta käyttäytymistä. Eihän ihmisen käyttäytyminen ole sattumavaraista. Samoin ihmisen useat elämänvalinnat eivät olisi muuten ymmärrettävissä. Oleellinen on huolellisesti lakaistuna maton alla, useimmiten. Se on emotionaalinen trauma. Siitä on jo valtavasti olemassa tieteellistä tietoa, sekä kokemusta sen tuloksellisesta hoidosta. Mutta tätä varantoa ei käytetä. Meillä on iso käytännöllinen ongelma, joka värittää traumaan liittyvää psykiatriaa ja samalla koko psykiatriaa.
Diagnostiikka ja tiede
Millä tavalla psykiatrinen diagnoosi palvelee ihmistä? Kokeeko ihminen sen avulla tulevansa ymmärretyksi, autetuksi ja nähdyksi? Diagnostinen järjestelmä on alun perin laadittu, jotta voitaisiin tutkia erilaisten lääkkeiden vaikutuksia luonnontieteellisesti, matemaattisesti ja tilastotieteellisesti, siis empiirisen tieteen keinoin. Diagnostiikan kuuluisi toimia psykiatrian yhteisenä kielenä, joka parantaa yhteistä ymmärtämistä ja auttaa perustehtävän suorittamisessa. Sillä kuuluisi olla välinearvo, ihmisten auttamisessa, siinä, että ihminen voi tulla ymmärretyksi paremmin.
Kansainvälisesti meillä on käytössä järjestelmät ICD ja DSM, joissa on kaikki diagnoosit luetteloitu ja määritelty. Ensimmäiset luokitukset rakennettiin jo 1950-luvulla, mutta 1980-luvulla tapahtui käänne. Silloin haluttiin tehdä selkeä pesäero epätieteelliseksi koettuun psykoanalyysiin, joka pitkälti vallitsi ja hallitsi psykiatriaa. Ja parantaa diagnostiikan toistettavuutta, joka sinänsä on tavoiteltavaa. Mentiin kuitenkin toiseen ääripäähän. Perusongelmaksi muodostui se, että esimerkiksi psykiatrinen häiriöluokitus ei pohjaudu minkäänlaiseen teoreettiseen perustaan. Tai ainakaan sen ei tunnusteta perustuvan! Se myös irtisanoutui tyystin mistään kannanotoista syihin: diagnostiikka lähtökohtaisesti ei sisällä mitään tietoa sairauksien etiologiasta (tosiasiassa myös tässä suhteessa se on sisäisesti epäjohdonmukainen). On aika pöyhiä lisää ja syventää perspektiiviä.
Diagnoosit psykiatriassa eivät valitettavasti perustu kunnolliseen ja kehittyneeseen tieteeseen. Eivät ole koskaan perustuneet. Ne ovat yleisen tieteellisen mittapuun mukaisesti alkeellisella tasolla, koska ne perustuvat ainoastaan pinnalliseen kuvailuun (ns. deskriptioon). Diagnostiikka on sisäisesti hajanainen, ristiriitainen, eikä kokonaisuutena rakennu loogisesti. Käsitteiden epäselvyydestä vielä puhumatta. Tällä on omat historialliset syynsä, joita ei yleensä riittävästi tiedosteta. Itse asiassa myös seuraava on diagnostiikan piirre, joka kannattaa ymmärtää: diagnostiikka on hetken poikkileikkaus, joka on täysin irrotettu (henkilö-)historiasta. Jos yhtään tarkemmin tieteenfilosofian historiaa tuntee, voi suht helposti nähdä lähestymistavan pohjaavan niin sanottuun positivistiseen tieteen ideaaliin. Tällöin ”strategiana” on pyrkiä aktiivisesti häivyttämään perusongelmat, filosofiset ongelmat, väittämällä niiden olevan jo ratkaistu! Tällainen tieteenideaali voi toimia hyvinkin joillakin aloilla, mutta esimerkiksi psykiatriassa ei. Miksi? Koska peruskäsitteistä lähtien kaikki on abstraktia. Ei ole mitään todellista konkreettista ankkuria. Lähtien siitä, mikä on psyyken ja aivojen välinen suhde. Tai mikä on psyyken, sosiaalisuuden ja biologian välinen suhde. Mitä tarkoitetaan sanalla psyyke? Kokonaisnäkemys on sumea ja hahmoton, ja toimitaan ikään kuin sitä ei tarvittaisi!? Positivistinen ratkaisu(-yritys) on ollut osapuilleen seuraava: aivojen välittäjäaineilla (mystisesti) selitetään psyykkisiä ilmiöitä, leikkaamalla tutkimuskentästä pois ”häiritsevät tekijät”, kuten ihmisten välinen vuorovaikutus, ihmisen (luonnollinen) ympäristö ja turvallisuuden merkitys. Psykiatria mielestäni nimenomaan tarvitsee monitieteistä lähestymistapaa (Leikola, 2014).
Mistään kehittyneemmästä järjestelmästä, yhteisestä perustasta ei olla päästy yksimielisyyteen tiedepolitiikasta päättävien tahojen kesken. Näin ollen myös psykiatristen diagnoosinimikkeiden käyttö perusteluna erilaisiin vahvoihin kannanottoihin on tämän valossa hyvin kyseenalaista. Ne kun ovat ihmisen aikaansaamia konstruktioita, tarkoittaen suomennettuna, kyhäelmiä. Kokemukseni mukaan näillä eväillä tiede on juuttunut paikoilleen, se ei pysty edistymään. Kehitys on pitkälti näennäistä, ja oikeasti jumissa. Näemme sen hoitojärjestelmän ja käytännön tasolla, psykiatria on aikamoisessa kriisissä. Se ei pysty vastaamaan perustehtävään, mikä sille on annettu. Lisäksi, kuten olen tuonut esille, psykiatriassa ei voida katsoa ollenkaan ymmärrettävän, mistä häiriöt johtuvat, koska tästäkään ei ole päästy tiedepoliittiseen yhteisymmärrykseen. Asiaan ei oteta mitään kantaa, ikään kuin se ei olisi oleellista! Tämä on sitä historiasta irrottamista. Diagnostiikka ei myöskään kokonaisjärjestelmänä omaa sisäistä johdonmukaisuutta tai logiikkaa. Käsitteet, joita siinä käytetään ovat aivan liian monilta osin epäselviä ja esimerkiksi emotionaalisen trauman osalta, niitä käytetään sekavasti (tuntematta käsitteiden historiaa!). Olen aihepiiriä melko perusteellisesti tutkinut ja kritisoinut teoksessani Katkennut totuus. (Leikola, 2014) Siitä piti tulla psykiatrian väitöskirja, mutta tiedeyhteisö ei selvästikään ollut ”valmis” vastaanottamaan näin perusteellisesti uudistavaa kannanottoa. Millaiset tahot ja voimat pääsevät vaikuttamaan siihen, millaiseksi itse diagnostiikka muodostuu?
Diagnostiikan uusin versio ICD-11, joka julkaistiin tämän vuoden (2022) alussa, ei valitettavasti paranna emotionaalisen trauman osalta tilannetta lainkaan, vaikka hyvin voisi parantaa. Päinvastoin. Se jopa entisestään tuntuu vaikeuttavan trauman ja siihen liittyvien asioiden asianmukaista tutkimista. Erityisesti niiden vakavimpien traumojen kohdalla: jotka ovat tapahtuneet lapsuuden aikana, joita ihmiset yhä aikuisuudessa kantavat. Ja, jotka ovat vaikuttaneet elämään monesti radikaalisti, käytännössä sen koko ajan.
Tiedepolitiikka ei aina ole potilaan parhaaksi. Sen tutkiminen, mistä psyykkiset häiriöt johtuvat, erilaiset lapsuuden haitalliset kokemukset, joita englanninkielisessä maailmassa kutsutaan lyhenteellä ACE (adverse childhood experience), ei saa huomiota, ei ylitä riittävästi uutiskynnystä, se ei ole muodissa. Parantuminen yhdistyy kuitenkin suoraan näiden seikkojen realisoitumiseen aikuisena, niiden jakamiseen turvallisesti ja yksilöllisesti. Sitä yritetään yhteiskunnan eri tasoilla painaa alas, pois näkyvistä. Silti se aina jostakin ponnahtaa esille, siellä ja täällä.
Ilmiölle on olemassa analogia: aivan samaan tapaan kuin sellaisen ihmisen oireet, jotka yhdistyvät traumaan! Ne pulpahtavat pintaan siellä ja täällä, vaikka yleensä vakuutellaan: ”kaikkihan vaikuttaa olevan kunnossa!” Tietynlainen yhteiskunnallinen kognitiivinen dissonanssi saa tällä tavalla muotoa. Ei haluta nähdä kokonaisuuksia. Miten psyykkiset häiriöt liittyvät ympäristötekijöihin, eikä geeneihin.
Koko psykiatrian diagnostinen järjestelmä voidaan katsoa yritykseksi katkaista psyykkisen häiriön yhteys alkuperäänsä: traumaan. Tämä voi olla tiedostamatonta, mutta vaikutus on sama.
Meillä on WHO:n jäsenmaana velvollisuus ottaa tämä uusi diagnostinen järjestelmä jatkossa käyttöön, vaikka upouusi häiriöluokitus on entistäkin sekavampi traumaan yhdistyvien psyykkisten häiriöiden osalta. Tämä tulee vaikuttamaan suoraan siten, että niiden diagnostiikka tulee lääkärille entistä vaivalloisemmaksi käyttää, hankalammaksi ja vaikeaselkoisemmaksi! Tieteellinen tutkimus näissä kysymyksissä vaikeutunee ja sen seurauksena harvinaisemmaksi, koska ”viralliset työkalut” tällaiseen työhön ovat peräti luokattomassa kunnossa. Edes eniten arvostamani traumapsykoterapian asiantuntija ja traumateorian tiedemies ei pysty saamaan selkoa niistä diagnoosinimikkeistä, joita uudessa ICD-11 luokituksessa käytetään! (Nijenhuis, 2022) Miksi? Koska ne eivät, edelleenkään perustu selkeisiin käsitteisiin, joita käytettäisiin johdonmukaisesti. Vaikka ne on uudistettu, tulos on huono ja muutos vielä on omiaan aiheuttamaan lisää sekaannusta. Niissä käytetään hienolta kuulostavia uusia termejä, joiden sisältö kuitenkin jää epäselväksi, että mihin ne mahdollisesti viittaavat. Upouudet käsitteet ovat siten perustavasti epätieteellisiä. Tässä kohdin tiede ei jostakin syystä ”korjaa itseään”. Joku tiedepoliittinen taho ei luultavasti kannata emotionaalisen trauman tieteellisen ymmärryksen lisääntymistä ja kehittymistä? Hyvin vaikeaa on keksiä muuta järkevää selitystä.
YK:n erityisraportoijan viesti ei välity Suomeen
Koska diagnostiikka on epätieteellinen seuraa tästä muitakin ongelmia. Diagnostiikan nimenomainen luonne antaa liian suuren mahdollisuuden käyttää sitä väärin. Sitä voidaan käyttää vallan välineenä. Järkyttävää kyllä, pahimmillaan tämä on traumatisoivaa. Ongelma on todellinen ja siihen pitäisi tarmokkaasti puuttua, mutta ensin se täytyy tiedostaa. Tähän aihepiiriin on puuttunut myös mm. professori Dainius Puras, YK:n erityisraportoija, jonka psykiatrian tilasta tekemän perusteellisen selvityksen (2017) suomensimme, koska sitä ei viranomaisten taholta maassamme ole tehty ( https://www.peacefulimpact.fi/projektit/ ). Puras kirjoittaa isoista asioista ja harvinaisen suoraan. Tyyliin: Ei niinkään kemiallinen epätasapino aivoissa, vaan valta-asemien epätasapaino ihmisten välillä! Kannanottonsa ytimessä on se, että psykiatrian tulisi perustua aivan ensisijaisesti ihmisoikeuksiin, joka oleellisesti parantaisi hoidon tuloksia. Hän antaa siten ymmärtää, ettemme elä tällaisessa vaiheessa. Dainius Puras osuu maaliin monissa kannanotoissaan: ”Akateeminen psykiatria on rajannut tutkimuskohteekseen enimmäkseen mielenterveyden biologiset tekijät. Tämä vinouma hallitsee myös lääketieteellisten tiedekuntien opetusta, rajoittaen tiedon siirtymistä seuraavalle ammattilaisten sukupolvelle ja estäen heitä ymmärtämästä monipuolisesti mielenterveyteen ja paranemisen edistämiseen liittyviä tekijöitä.” Puras antaa YK-tekstissään myös selkeitä suuntaviivoja, mihin jatkossa tähdätään, jotta olemme vastuullisia. Hän ottaa kantaa myös diagnostiikkaan, samoilla linjoilla blogitekstini kanssa.
Miksi suomalainen viranomainen nukkuu juuri silloin kun tällaista tärkeää ja paljastavaa informaatiota pitäisi saattaa omalla kielellä kansan tietoon?
Nykyisin on olemassa myös paljon tiedettä ja tietoa, joilla tätä isoa perustavaa diagnostiikan ongelmaa voitaisiin korjata, mutta näin ei tapahdu. On olemassa oletettavasti tahoja, jotka hyötyvät psykiatrisen tieteen sekavuudesta ja suoraan sanottuna mystifioinnista; tai sitten ylenpalttisesta tieteellisestä nöyryydestä: ”emme vielä tiedä, mistä nämä häiriöt johtuvat” (sama häiritsevä nöyryys toki vaikuttaa vaivaavan lääketiedettä kokonaisuudessaankin, kuitenkin vähäisemmässä määrin). Eikö haluta tietää? Jollakin taholla näyttää olevan niin iso veto-oikeus, että se voi kaataa yritykset todelliseen tieteen edistykseen. Siitä kärsii luultavasti tällä hetkellä kaikkein eniten ihminen, joka on lapsuudessaan traumatisoitunut; joka kärsii ”alkuperältään täysin selittämättömistä” oireista, osoittautuu ”hoitoresistentiksi”, sekä tuntee syyllisyyttä ja alemmuutta siitä läpi elämänsä; usein valitettavasti ymmärtämättä, mistä nämä käsityksensä (traumaan synnyttämät minä-uskomukset) johtuvat! Terveydenhuollon kasvoton järjestelmä laittaa tämän oman tieteellisen laiminlyöntinsä ja ongelman yksilön syyksi ja yksin kannettavaksi.
Muutos lienee ajan kysymys?
Kritiikin esittäminen harvoin kannattaa, jos ei ole esittää tilalle pätevää, selkeää ja toteuttamiskelpoista parempaa vaihtoehtoa.
”… ymmärrys ja selitykset psyykkisistä häiriöistä kehittyvät nopeimmin silloin, kun täsmällisiä ja syvällisiä vaihtoehtoisia näkökulmia (tai luokittelujärjestelmiä) voisi kasvaa valtavirran, DSM ja ICD-järjestelmien, ohella.” Psykiatrian professori Dallasista, John Z. Sadler toteaa mainiossa kirjassaan Values and Psychiatric Diagnosis (2005). Ja jatkaa…”uudet tieteelliset löydökset riippuvat asioiden hahmottamisesta uudella tavalla, jolloin voidaan tunnistaa jotakin, mitä ei aiemmin olla nähty.”
Täsmällinen ja syvällinen, sekä lisäksi monitieteisesti perusteltu psykiatrinen järjestelmä on mahdollista ja tuloksellista perustaa uudelleen nimenomaan emotionaalisen trauman ympärille, joka on mm. evoluutioon, biologiaan ja ihmisen fysiologiaan sekä hermostoon ankkuroituva ilmiö. Toisin kuin nykydiagnoosit. (Leikola, 2014) Onneksi psykiatrisia diagnooseja, sekä tätä vallitsevaa vallan epätyydyttävää tilannetta haastetaan nyt kunnolla, kuten suomalaisissa kirjoissa Skitsofrenia – onko diagnoosi totta? (Maanmieli, & 2021) ja Mieletön häiriö – psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu (Bergström, 2022) Ilma raikastuu välittömästi, kun tällaisia lukee.
Kuitenkin edelleen nykyisessä psykiatrisessa hoitojärjestelmässä on ”kaikki paukut” laitettu diagnostiikkaan. Painotetaan, kuinka tärkeää onkaan määrittää ja tulee asettaa tarkasti oikea diagnoosi (koko järjestelmän hataruudesta huolimatta). Hoitojärjestelmä toimii tässä kohtaa jopa tehokkaasti. Diagnostista arviointia tehdään ”parhaimmillaan” useaan otteeseen, siis aina uudelleen. Niukiksi valitetut resurssit laitetaan tähän. Miksi? Esimerkiksi, jotta olisi olemassa tieteellisyyteen viittaava selkänoja silloin, jos joku kansalainen voimaantuu tekemään valituksen saamastaan hoidosta?
Sitten, kun pitäisi aloittaa itse hoitoa, seurantaa tai varsinkin niin sanottua psykososiaalista hoitoa, tuntuu että toiminta sammahtelee, lopahtaa. Tarjolla ei ole paljoa, eikä varsinkaan riittävän pitkäaikaisesti. Ongelman voi kiteyttää arvioon, että hoitojärjestelmä toimii liian usein torjuvasti, potilasta rakenteellisilla keinoilla hyljeksien. Aloitetaan luultavasti lääkitys, jonka vaikutuksia ei kuitenkaan käytännössä riittävästi seurata. Lääkitys jää usein ”päälle” vuosikausiksi, on siitä ollut hyötyä tai ei. Lääkkeen haittavaikutuksia ei riittävästi ja tarmokkaasti seurata, koska ehkä on kiusallista, jos tarjolla olevasta apukeinosta (liian usein ainoasta) onkin enemmän haittaa. Tämä aiheuttaa tarpeetonta avuttomuuden tunnetta ja eettistä stressiä paitsi potilaissa, myös ammattilaisissa. Ja samaan aikaan: meillä oikeasti on parempaa tietoa. Paitsi psyykkisten häiriöiden laadusta, myös siitä miten niitä tuloksellisemmin ja tehokkaammin hoidetaan.
Nykyisin on vallalla henki, että jos ihmisen psyykkinen häiriö on liian ”vaikea” tai monimutkainen, niin hänet saatetaan uloskirjoittaa hoitojärjestelmästä, mahdollisesti luonnehtimalla häntä ”hoitoresistentiksi”. Seuraa ihmisen hylkääminen vääränlaisena potilaana. Emme voi auttaa. Ongelma nähdään silloin potilaassa, joka ”ei sitoudu parhaaseen hoitoon”. Oivallinen blogiteksti (Jan Nyberg, 2022) näistä kysymyksistä luettavissa Suomen Psykiatriyhdistyksen sivuilla, otsikolla ”Miten voin auttaa? – Psykiatrin työ ja eettinen stressi”. Ihminen voidaan työntää pois kuormittamasta hoitojärjestelmää, jos hän ei suostu olemaan kiltisti, parantumaan ja käyttäytymään järjestelmän ”vaatimalla” tavalla. Joskus on jopa siunauksellista päästä pois järjestelmästä, jos kukaan ei ota koppia. Uloskirjoituksesta saadaan järjestelmälle sulka hattuun, siitä saadaan tilastoitava suorite. Ei ole näin ollen mikään ihme, että alalle ei enää hakeuduta.
Mihin suuntaan?
Tarjolla oleva psykiatrinen hoito ja palveluiden käyttäjien tarpeet eivät vastaa toisiaan. Hoitojärjestelmää olisi mahdollista kehittää tässä kohtaanto-ongelmassaan ratkaisevasti. Usein kyseessä on juuri se, että ymmärrys emotionaalisesta traumasta ja tieto traumatisoituneen ihmisen turvallisen kohtaamisen merkityksestä on vaillinainen tai puuttuu lähes täysin. Tai sitten traumaa ei tunnisteta, koska sen erityispiirteistä ei yleisesti kouluteta, vaikkapa erikostuville psykiatreille. Välittömin apu voitaisiin saada yksinkertaisesti arvostamalla järjestelmä-tasolla vuorovaikutuksen merkitystä. Tarkemmin sanottuna turvallisen vuorovaikutuksen käänteentekeviä terveysvaikutuksia.
Meillä on olemassa jo täysin riittävä tieteellinen tieto. Eli ymmärrys siitä, mikä emotionaalinen trauma on, miten sen tunnistaa ja miten traumat voidaan parantaa turvallisesti. Se polku varmasti vie nykytrendiä enemmän aikaa, mutta toimii. Tämä antaa ennen kaikkea toivoa!
Vääjäämättömältä näyttävä, valitettavan hidas muutos traumainformoidun lähestymistavan tiimoilta on voimistumassa yhteiskunnallisesti, joissakin maissa. Paradigman muutos on käsillä eri puolilla yhteiskuntaa (Sarvela &, toim. 2020; Maanmieli, & 2022), se tulee koskemaan lopulta myös itse psykiatriaa. Muutos voi hyvin viedä yhden sukupolven, tai enemmän. Tuntuu, että juuri psykiatria voi tulla olemaan jopa viimeinen vastustava taho vallitsevalle kehitykselle. Rapistuminen kohtaa järjestelmää, joka ei pysty todelliseen uudistumiseen. Luova tuho poistaa sellaiset jäykät rakenteet, jotka eivät pysty reflektoimaan omaa tilannettaan. Työntääkö siis psykiatria pään tukevasti pensaaseen? Ja miksi?
Oleellista olisi tunnistaa, että monet psykiatrisella vastaanotolla kohdattavat oireet ovat ns. dissosiaatio-oireita. ( esim. https://www.disso.fi/wp-content/uploads/2020/05/Trauma-ja-dissosiaatio-oireet_03-2020.pdf ) Miksi? Tämän kautta todellisuus jäsentyy sekä ammattilaiselle että potilaalle tuoreesti; oireiden merkityksiä voidaan jakaa asianomaisen kanssa yhdessä. Tämä parantaa oleellisesti turvallisuuden kokemusta. Trauman ja dissosiaation muodostaman viitekehykseen on sisäänrakennettuna empatia ja eväitä yhteiseen ymmärtämiseen, ilman tunnetta tarpeettomasta hierarkkisuudesta (pahimmillaan jonkinlaisesta alistamisesta). Aidon parantumisen edellytysten kannalta olisi ratkaisevaa ymmärtää perustava teoreettinen tosiasia: dissosiaatio-oireet kertovat siitä, että (aikuisen) ihmisen menneisyydessä (lapsuudessa) on tapahtunut emotionaalisesti traumatisoivia asioita. Lisäksi, tulisi yleisesti valistaa ihmisiä siitä, että terapeuttinen työ voi johtaa merkittäviin tuloksiin, kun kyseessä on dissosiaatiohäiriö. Eli, ettei tilanne suinkaan ole toivoton, jos vain saa oikeinlaista ja pitkäjänteistä apua. Toivon herättämisen merkitys sinänsä on aliarvostettu. Se on valtava voima, muutosvoima, jos se perustuu realismiin. Totta on toisaalta sekin, että trauma on mestarillinen kätkeytymään, jolloin laadukas koulutus on ratkaiseva.
Näkökulmani voidaan tiivistää lausumaan, että minulle nykyiset psykiatriset diagnoosit eivät ole tieteellisesti esteettisiä. Tämä johtuu oikeastaan empiirisen tieteen ”keskiarvoista”, kadottaen yksilöllisen. Nämä eivät vaikuta tavoittavan todellisen maailman ilmiöitä, sen sijaan ne usein pikemmin peittävät ja kätkevät oleellisen. Esteettistä on totuus ja ihmisten välinen hyvyys kohtaamisissa. Ajattelen, että dissosiaatiohäiriö diagnoosi nimenomaan antaa ihmiselle option siitä, että hän voi tulla nähdyksi ja huomioiduksi mahdollisimman kokonaisena, kaikkine puolineen, ja historiansa muovaamana ainutlaatuisena yksilönä.
Tulevaisuus kestävä, teoreettisesti vankka
Turvallisuus ja totuus muodostavat parantavan spiraalin. Se purkaa noidankehän, eli toimii trauman vastavoimana. Iloitsen joka päivä, kun yhdessä vertaisen ihmisen kanssa löydämme jonkin puuttuvan palasen hänen totuutensa kokonaisuudesta. Näiden jakaminen sisältää vahvan option pysyvästä vapautumisesta koko elämän vaikuttaneista pakottavista oireista ja ongelmista, uuden valinnanvapauden löytymisestä, mahdollisuudesta, mitä ei pitänyt olla, sisäisen turvallisuuden tunteen lisääntymisestä. Kehollisesta helpotuksesta, jota ei voinut kuvitellakaan.
Miten tämä mahdollistuu? Vastuullisuus on kestävän kehityksen ydintä. Rakennetaan sellainen psykiatrian talo, joka seisoo tukevasti tieteessä. Mielestäni sen sokkelissa ovat tieteelliset teoriat. Sellaiset harmoniset ja julkilausutut ohjenuorat, jotka lisäävät ymmärrystä ihmisten arjesta, todellisista kokemuksista ja niiden seurauksista. Teoriat, jotka auttavat tunnistamaan trauman, joka luontaisesti kätkeytyy. Teoriat on jo keksitty, suurelta osin kauan sitten ja ne on hyviksi ja toimiviksi osoitettu. Edellytyksenä on trauman ajatusmallien sisäistäminen, eivätkä ne ytimeltään ole vaikeaselkoisia. (Leikola, 2015) Hoitojärjestelmässä tämä tarkoittaa kuitenkin perustavaa kurssin muutosta. Tämä muutos tuntuu olevan se kompastuskivi, muutosvastarinta on ihmisen perusbiologinen ensireaktio, venettä ei saa keikuttaa. Tilanteeseen on kuitenkin hyvät perusteet pyrkiä vaikuttamaan silloin, jos vene on menossa pohjaan.
Psykiatrialla on iso kohtaanto-ongelma. Syyksi on usein esitetty vähäiset resurssit. Paljon osuvampi selitys lienee, että ymmärtämättömyydessä, eli ilman teoreettista perustaa tehdään liikaa tarpeettomia tai epäoleellisia asioita. Ei tunnisteta kokonaisuutta ja nähdä oleellista, joka olisi kohdattavissa. Muodostuu järjestelmätason välttämiskäyttäytymistä ja eettistä kuormaa.
Jokainen voi periaatteessa omalta osaltaan vaikuttaa luottamuspääoman kasvamiseen. Asiaa auttaa, jos inhimillisyyden ja vuorovaikutuksen voima julkisesti tunnustetaan psykiatriassa ja annetaan sille ensisijainen tieteellinen arvo, joka sille kuuluu. Tämä tarkoittaa sen nostamista hoitoprosesseissa keskeisimmäksi vaikuttavaksi tekijäksi. Tälle näkemykselle on olemassa vankka tieteellinen, eli teoreettinen perusta. Sitä voidaan siten pitää tieteellisenä tosiasiana. Lisäksi se on sellainen tosiasia, jonka voi maallikkokin ymmärtää. Tämä on tärkeää, jotta (empiirisen) tieteen käyttö mystifiointiin saadaan aisoihin.
Trauman sanoman ei tarvitse olla lohduton. Kun ihmiset parantuvat traumoistaan, seuraa jotakin erityislaatuista, joka tulee vielä näkymään jatkossa yhteiskunnassa monipuolisesti. Näin ennakoin, eikä se ole enää edes kaukaa haettua. Syytä todella on nostaa esille realistinen toivo. Se voi hyvin keskittyä yksinkertaisiin asioihin. Paljon on tehtävissä. Voimme vaikuttaa jokaisessa kohtaamisessa, silloin kun teemme oikeaan aikaan, ymmärryksellä, oikeita asioita. Kun uskallamme mennä kohti vaikeita asioita, määrätietoisesti ja hyvin informoituina, eli turvallisesti. Silloin kun autamme juuri siellä missä avuntarve on suurin, ovat tulokset kaikkein puhuttelevimmat. Juuri silloin on ”tuhannen taalan paikka”, koska usein juuri silloin trauma on kohdattavissa suoraan, se on tullut piilostaan esille!
Lähteet:
Bergström, T. (2022) Mieletön häiriö- psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu
Leikola, A. (2014) Katkennut totuus- traumatutkielma: emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia.
Leikola, A. (2015). Psykoterapiat, 3. painos. Traumaterapiat: Persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation malli. Duodecim-kustannus.
Maanmieli, K.; Gauffin, T. ja Suutarinen N. (2021) Skitsofrenia – Onko diagnoosi totta?
Maanmieli, K. & Sarvela, K. (2022) Yhteinen mieli – traumatietoutta mielenterveystyöhön
Nijenhuis, E. (2022) Somatoform Dissociation, Major Symptoms of Dissociative Disorders, Online presentation, European Society of Trauma and Dissociation, 29th September.
Nyberg, J. (2022). Miten voin auttaa? – Psykiatrin työ ja eettinen stressi. Suomen Psykiatriyhdistyksen blogi.
Puras, D. (2017) YK:n erityisraportoijan julkilausuma Jokaisen oikeudesta nauttia korkeinta mahdollista fyysistä ja psyykkistä hyvinvoinnin tasoa.
Sadler, J. (2005) Values and Psychiatric Diagnosis
Sarvela, K. & Auvinen, E. toim. (2020) Yhteinen kieli – traumatietoisuutta ihmisten kohtaamisiin
Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry (2018) Trauma- ja dissosiaatio-oireet.