Osa 5
Trauma-oireet ja viestintä
Ajankohtaisesti, käytännön kokemuksista viisastuneena olen pysähtynyt miettimään trauma-oireiden merkityksellisyyttä, luonnetta ja ”avainasemaa” tiellä kestävään parantumiseen. Psykiatria tieteenalana menetti pitkälti merkitykset siinä vaiheessa, kun nykyinen sairauksien oirelähtöinen ja pinnalliseen kuvailuun perustuva häiriöluokitus (DSM-III tai vaihtoehtoisesti ICD-10) astui voimaan 1980-luvulla. Voisimme ja olisi syytä lähteä palauttamaan merkityksiä Pierre Janet´n viitoittamaa tietä. Hänet ja hänen perintönsä on pitkälti unohdettu, vaikka hän on traumaterapian perustaja. Janet oli Sigmund Freudin aikalainen, lähes ikätoveri, mutta jäi jo oman perusluonteensakin vuoksi jälkimmäisen jättimäiseen varjoon. Hän oli ensimmäinen, toista sataa vuotta sitten, joka kehitti systemaattisen ja tieteellisesti korkeatasoisen teorian trauman olemuksesta ja, mikä historiallisen tärkeää, sen hoidosta. (Van der Kolk, & 1989; Van der Hart, & 2006) Pitkäjänteinen tavoitteeni on nostaa esille tämä merkkihenkilö, Pierre Janet, sillä hänen mittamaattoman arvokas perintönsä on ratkaisevasti auttanut minua myös henkilökohtaisesti, omien traumojeni parantumisen matkalla.
Jollakin tavalla on kovin ymmärrettävää, että Pierre Janet jäi unholaan: tapahtumassa on samoja piirteitä, kuin siinä, kun traumaattinen tapahtuma pyritään, liian hankalasti käsiteltävänä asiana, painamaan pois tietoisuuden kentältä. Tämä tapahtuu yhtä lailla ”automaattisesti” yksilön kohdalla kuin yhteisöllisestikin. Esimerkiksi tällä hetkellä tuntuu, että viime vuodet ja ”pandemian aika” on tarve pikaisesti unohtaa, koska siihen sisältyi siinä määrin paljon eriarvoistavia ja epäoikeudenmukaisia toimia, siis luonteeltaan potentiaalisesti traumatisoivia. Ihmisen alistaminen ylipäätään on tyypillinen ”mekanismi”, joka voi tuottaa mentaalisen haavan.
Varsin yleisesti lääketiede perustuu oireiden havaitsemiseen ja määrittelyyn, joiden perusteella päästään sairauksien tai oireyhtymien (eli oire-ryppäiden), eli syndroomien kintereille. Oireet ovat jäävuoren huippu, joka on lääketieteen kovaa dataa. Niitä lasketaan, luetteloidaan klinikalla ja diagnostisissa järjestelmissä niistä on muodostettu ryppäitä. Mutta luokitteluperusteet eivät ole selkeitä, koska varsinaista jäsentävää taustateoriaa ei ole. Oireista tehdään mitattavia, ne ”koulitaan” laskennalliseen eli ”tieteelliseen” muotoon. Näillä operaatioilla niistä tehdään empiirisen tieteen objektivoivien vaatimusten mukaisia. Mitä silloin menetetään pesuveden mukana?
Lisäksi, mikä merkittävää, niin sanottuja distaalisia syitä oireille ei tunnisteta. Tällainen yksinkertaistava ja jopa siten populistinen suuntaus on ”ajautunut” tieteeseen ja jämähtänyt siihen vahvasti viime vuosikymmeninä: sairauksien juurisyitä (distaalisia syitä) ei juurikaan kaivella. Emmekö halua ymmärtää millainen, kuinka suuri ja minkä muotoinen on jäävuoren vedenalainen osa?
Ehdottaisin, erityisesti psykiatriassa, muutettavan toimintamallia. On olemassa paljon pätevää tiedettä, joka antaa tähän teoreettisen, eli vakaan intellektuaalisen selkänojan ja perustukset. Sanoisin, jopa, että kyseessä on monitieteinen akateemisen talon sokkeli. (Leikola, 2014)
Tieteelliset syyt puoltavat tätä: palauttaa psyykkisille oireille historialliset ja persoonalliset merkitykset sekä ymmärtää yhdessä turvallisessa vuorovaikutuksessa niiden kertomat viestit. Mutta, koska valtakautenaan, ennen 1980-luvun mullistusta, psykoanalyysi jätti siinä määrin epämääräisen ja monien mielestä epätieteellisen leiman psykiatriaan, on tämäntyyppisestä perinnöstä haluttu pyristellä mahdollisimman kauas. Siksi erilaisten oireiden syvempiä merkityksiä ei enää pohdita. Lasketaan mekaanisesti oireluetteloiden pistemääriä ja katsotaan manuaalista riittävätkö ne osoittamaan tietyn lääkkeen parantaneen tilannetta. Ei parantamaan itse häiriötä, vaan vähentämään oireita.
Ei enää kuulu tieteelliseen toimintaan pohtia siltä kannalta, onko oireilla erityistä sanottavaa. Menneisyydestä tai ihmisen nykyelämästä. Ei ole ihme, kun ihmiset kokevat, etteivät tule hoitojärjestelmässä kuulluksi ja ymmärretyksi. Paljon huikean arvokasta tietoa hukataan tällaisella ”tieteellisyydellä”, mekaanisella, historiattomalla ja merkityksistä tyhjennetyllä lähtökohdalla.
On kiinnostavaa salapoliisityötä ymmärtää ja yhdessä rakentaa kokonaiseksi tarinaksi sitä ”hiljaista tietoa”, jonka erilaiset trauma-oireet ”kertovat”. Pitkäjäänteinen työ vaatii ymmärrystä yleisistä periaatteista. Mutta se on erityisen palkitsevaa, sillä siinä muurataan tukeva pohja parantumiselle, kestävä näkymä eteenpäin, joka perustuu vuorovaikutuksen ja kohtaamisen tuottamalle turvallisuuden tunteelle ja syvemmäksi rakentuvalle henkilökohtaiselle ymmärrykselle. Tulevaisuuden omistetulle elämäntarinalle.
Psykiatriasta puuttuvat nyt elämäntarinat. Lääketieteestä puuttuvat juurisyyt. Onko menty jo aivan liian kauas? Harjaannuttu (harhauduttu) keskittymään epäolennaiseen, vain siihen, jonka voi mitata. Ei hukkunutta lompakkoakaan kannata etsiä pelkästään siitä kohtaa missä on katuvalo! Kyseessä on, ei enempää tai vähempää kuin, yksi perustava ongelma, joka selittää nykyterveydenhuollon kriisin. Ja senkin, että ala ei enää houkuttele työntekijöitä.
Tieteen tehtävä olisi selvittää juurisyyt, vähintäänkin pääpiirteissään. Lääketieteen kohdalla valitettavan monen sairauden kohdalla on ikään kuin nostettu kädet pystyyn, lääketiede ”ei tiedä vielä sairauden etiologiaa”. Diagnoosien määrä koko ajan lisääntyy, mutta tieto juurisyistä ei sitä vastoin lainkaan kohennu. Eikö sitä nähdä merkittävänä nykytieteen tehtävänä, tai kohteena investoida rahaa ja energiaa? Korvaako diagnoosien määrä laadun?! Onko todella näin?
Sitä, mikä omassa traumaterapeuttisessa praktiikassa on hypännyt keskelle näkökenttää viime vuosina, voidaan parhaiten kiteyttäen luonnehtia ”kykyjen menettämisenä”. Kykyjen menetys on erityinen oire tai oirekokonaisuus. Silloin, kun puhumme traumaoireesta, on tyypillisesti kyseessä jollakin tavalla tilapäinen oire tai oirekuvan merkittävä vaihtelu-kaava! Minkälaisia kykyjä ihminen voi tilapäisesti menettää?
Esimerkiksi, kyky aistia ja ajatella voi vaihdella dramaattisesti eri aikoina, jopa yhtäkkisesti kadota aivan siinä silmien edessä, hämmentävissä määrin. Ja sitten taas kohta, turvallisen kokemuksen myötä jälleen palata. Ihmisen kokemus omasta kyvykkyydestä ja myös omasta identiteetistä, itsestä voi vaihdella, kertoen samalla jotakin oleellista tarinasta. Kyse ei ole pelkästään subjektiivisesta tunteesta, vaan toimin todistajana vastaanotolla: äkillisesti ihminen ei kuule tai ymmärrä kuulemaansa, tai hän ei pysty puhumaan, tai menee ilmeettömäksi. Joskus hän voi jopa valua kontaktin ulottumattomiin. Kirjo on mittava. Näiden ilmiöiden äärelle on hyvä pysähtyä ja niiden merkityksiä on mahdollista yhdessä jakaa, kummastella ja sanoittaa niiden sanomaa.
Oleellista näissä tilanteissa on hahmottaa, että kyse on nimenomaan vuorovaikutuksen ja viestinnän estymisestä! Se, että viestintä ei ”pelaa” normaalisti, ei ole sattumaa, vaan oleellinen osa tarinaa! Traumassa täysin oleellinen piirre on se, että asianomainen on jäänyt sen kanssa yksin. Lapsi on jäänyt yksin mahdottoman tunnekuorman kanssa. Samassa on tärkeä tietää, että emotionaalisen trauman evolutiivinen ominaisuus on kätkeytyminen. Tai kuten psykoanalyytikko voisi muotoilla: asian tai kokemuksen säilyminen tiedostamattomana. Tähän tähtäävät sekä dissosiaatio-oireet (eli trauma-oireet) että usein myös kollektiivinen etu! Liian vaikeat asiat pysyvät näin maton alla.
Parhaana oppaana näissä tilanteissa toimii Pierre Janet. Pätevä selitys ja järki löytyy ymmärtämällä hänen viitoittamansa rakenteellinen dissosiaatio. Ja nykyisin, tällä meidän nykyvuosituhannella, on apuna on myös toinen tiedemies, joka lienee monelle vielä tuntematon. Neurofysiologi (josta tuli myöhemmin myös psykiatrian professori!) Stephen W. Porges, joka kehitti 1990-luvulla polyvagaalisen teorian autonomisen hermoston toiminnasta. (Porges, 2011; Leikola, & 2016; Porges, 2021) Tämä, itsestään toimiva hermosto, meillä kaikilla, ei pelkästään ohjaile elintoimintoja, kuten sydämen toimintaa ja ruuansulatusta, vaan toimii jatkuvasti ”turvallisuustutkana”. Sillä tiedostamatta skannaamme (sosiaalisen) ympäristön turvallisuus-viestejä. Tällainen tutka on evoluution näkökulmasta hyvin ymmärrettävä. Onhan kyseessä organismin eloon jääminen ja yksilön vahingoittumattomuuden kysymys. Siihen on ollut välttämätöntä evoluution myötä kehittyä pätevä järjestelmä. Muutenhan, ennen pitkää, ei koko lajia olisi olemassa! Saattaa olla, että nimi Porges ei ole tuntematon suurelle yleisölle enää kauaa, sillä sitä vauhtia polyvagaalinen tieto leviää erilaisissa terveysyhteisöissä, oikeastaan kaikkialla muualla paitsi ei kunnolla lääketieteen parissa. Erikoista sinänsä.
On sangen ymmärrettävää, että turvallisuustutka hälyttää punaisella juuri silloin, kun tapahtuu traumatisoiva kokemus, kun organismiin syntyy haava tai jopa railo.
Meillä on jo pätevät kartat, joiden avulla suunnistaa yksilöllisillä ja kätkössä olevilla mailla, eli inhimillisten haavojen mailla. Tieteen kurssia voidaan suunnata uudelleen, kaikki tarvittavat välineet ovat olemassa. Tarvitaan rohkeutta kulkea uusia polkuja, joissa oireiden merkitys nähdään siinä, että ne kertovat tarinan. Psykiatriasta voidaan tehdä uudelleen vetovoimainen tieteenala.
Lähteet:
Van der Kolk & Van der Hart; Pierre Janet and the Breakdown of Adaptation in Psychological Trauma, American Journal of Psychiatry (1989) Dec; 146(12): 1530-40.
Van der Hart, Nijenhuis & Steele; The Haunted Self: Structural Dissociation and Treatment of Chronic Traumatization. (2006).
Leikola; Katkennut totuus: traumatutkielma, rakenteellinen dissosiaatio, emotionaalinen trauma ja psykopatologia. (2014)
Porges; The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication and Self-Regulation (2011)
Leikola, Mäkelä & Punkanen; Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. (2016) Duodecim, 132: 55-61.
Porges; Polyvagal Safety, Attachment, Communication and Self-Regulation (2021)