Maailmankuvat uudistuvat, tiede kehittyy eikä mikään muukaan ole pysyvää. Historia ei toista mekaanisesti itseään, sillä ihminenkin muuttuu.
Tiedeyhteisö ja sitä mukaa vähitellen eri ammattikunnat ja kansalaiset kohtaavat maailmankuvan muutoksen. Hitaasti, mutta varmasti.
Maailmankuva, paradigma, todellisuuskäsitys
Vallitsevaa käsitystä elämismaailmastamme voidaan kutsua eri termeillä. Maailmankuvalla tarkoitetaan sitä, miten ymmärrämme sen maailman (todellisuuden), jossa itse kukin olemme, elämme, aistimme ja toimimme. Toiselta nimeltään maailmankuva on todellisuuskäsitys.
Mitä siis on se todellisuus, josta meillä on joku käsitys. Äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että se tarkoittaa tapaa nähdä ja olla maailmassa. Aamulla herätessäni tunnen ”maailmani” heräämishetkellä ja sitä seuraavan uuden päivän odotuksen eri aamuina erilaisena. Voin nähdä ja tuntea ”kaikki on mahdollista”-fiiliksiä, autuutta, välinpitämättömyyttä, rakkautta tai epätoivoa. Ennakoin tulevalta päivältäni omien tunnetilojeni mukaisia seurauksia. Tämäkin on todellisuuskäsitystä, yksilöllistä ja psykologista sellaista.
Mutta filosofisesti, kun pyrimme ymmärtämään toisiamme, maailmankuva ja todellisuuskäsitys määritellään (tai ainakin pyritään määrittelemään) niin, että siitä voidaan yhteisesti keskustella. Minun aamuiset tunnelmani kertovat psykofyysisestä tilastani, mutta ei siitä, millaisessa ”reaalisessa” maailmassa elän tai oletan eläväni.
Todellisuuskäsityksellä viitataan yleensä siihen, mistä seikoista mielestämme maailma koostuu, miten se toimii ja mikä on oma tai yleensä ihmisten, toisten eläinten ja muiden luomakunnan olentojen paikka siinä.
Todellisuuskäsitys, joka nykyisin ohjaa tiedettä, yhteiskunnallista päätöksentekoa ja kansalaisten arkea, nojaa fysikalistiseen naturalismiin. Ymmärrys itsestämme ja ympäröivästä maailmasta tämän filosofisen perusoletuksen (ontologisen oletuksen) mukaan tarkoittaa, että olemme biologisia apparaatteja, jotka on määrätty toimimaan luonnonlakien mukaan. Luonnonlait puolestaan perustuvat fysiikkaan, ja nimen omaan sellaiseen fysiikkaan, joka nykytieteen metodein pystytään mittauksin näyttämään todeksi. Artikkelikuvan soivalle metsälle siinä ei ole paljon tilaa. Hengelle ja kokemuksille ei ollenkaan. Ks. myös Aitonaturalismi on tietoisen kokemuksen hyväksymistä todeksi.
Tieteessä maailmankuvaa nimitetään paradigmaksi.
Naturalistinen maailmankuva, jota opetetaan kouluissa ja jota enimmäkseen (mutta ei aina) sovelletaan myös omassa kiinnostuksen kohteessani, terveystieteellisessä tutkimuksessa, elää kuitenkin muutosprosessia. Siihen suuntaan vihjaa kirjoitukseni artikkelikuvakin, jonka teksti on peräisin Koneen säätiön rahoittamaa, kiehtovaa tieteidenvälistä hanketta raportoivasta blogijutusta Luonto elvytti jo Karjalan muinaisia runonlaulajia.
Kaikella on aikansa
Luontopurojen virtaaminen kokemuksellisuuden valtamereen merkitsee sitä, että tieteidenvälisyys ja monimetodisuus voimistuvat kaikilla tieteen aloilla. Synergiaedut vahvistuvat.
Vähitellen eri koulukuntien poterot madaltuvat ja tieteelliseen tutkimukseen nojaavat teoriat ja käytännöt uudistuvat ja monipuolistuvat kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Pikku hiljaa muutos näkyy: suvaitsevaisuus, luontosuhde ja kiinnostus diversiteettiin sekä erilaisuuteen voimistuvat.
Kun tutkijat katsovat runonlaulajien alituista keskustelua ympäristönsä kanssa, he puhuvat lajienvälisestä kommunikaatiosta, ja muunlajisista, kun viitataan puihin tai sorsalintuihin. Lajienvälisyys kuulostaa akateemiselta muotisanalta ja ehkä vähän sellainen onkin. Uusien käsitteiden kautta aukeaa kuitenkin tuoreita näkökulmia. Aiemmin runonlaulajien ja metsän neuvonpitoa ei ole tulkittu lajienvälisenä kommunikaationa, johon metsä eläjineen ottaa osaa, kuten Tiina Seppä tekee.
Uusi tieto todellisuuden luonteesta onkin liudentanut rajoja eri lajien ja yksilöiden välillä. Tiedetään, että puut keskustelevat keskenään sienijuurten ja eteeristen yhdisteiden avulla ja toistaiseksi ihmiselle tuntemattomin kielin.
Biologinen on kokemuksellista. Elämän monimuotoisessa teatterissa esiintyy isoja ja minimaalisen pieniä toimijoita, reagoijia, kokijoita. Kaikilla on paikkansa. Pienilläkin on suuria tehtäviä, isoja merkityksiä.
Mikrobit ovat olleet aina seuranamme, mutta yhteys on alkanut selvitä vasta viime vuosina. Aleniuksen ja kumppanien tekemä tutkimus osoittaa ykskantaan, että pienimmät naapurimme toimivat välittäjinä terveessä ja tasapainoisessa suhteessa suurempien muunlajisten kanssa. Eläinten merkitys ja kumppanuus on ollut itsestään selvää. Monet lajit ovat eläneet ja kehittyneet rinnan ihmisten kanssa pitkään.
Tiedämme, että ihminen on eläin, osa luonnon kiertokulkua: hän syntyy ja kuolee, ilmaantuu ja fyysisesti näkyvä hahmo häviää, muuttuu muuksi. Maaksi, ilmaksi, vedeksi ja tuuleksi. Ihminen on myös Luoja, elämän antaja, musiikin, kokemusten ja taide-elämysten tuottaja. Hän on vastaanottaja, tieteentekijä, auttaja, maailmanparantaja.
Ihminen kytkeytyy monin tavoin luontoon, puihin, jokiin, järviin, multaan ja ruohonkorsiin niin psyykkisesti, henkisesti kuin mikrobiominsa välityksellä. Ks. Luonnon esiinmarssi terveydenhuollossa.
Esimerkiksi koronaviruspandemian aikana on puhuttu, kuinka väestönkasvu, biodiversiteettikato ja kyseenalaiset tavat käsitellä toislajisia eläimiä ovat omiaan synnyttämään jatkossakin kulkutauteja. Totisesti ymmärrettynä lajienvälisyys merkitsee luonnon ja ihmisen ajattelemista verkostoina, ja näiden verkostojen merkitys terveydelle on mittaamaton.
”Kun yhteys luontoon on kunnossa, elimistö löytää mikrobien kautta tasapainon, jossa kukaan ei pääse kukkoilemaan”, kiteyttää molekyylitoksikologian professori Harri Alenius.
Kun uutta tietoa kertyy, ajatustottumukset muuttuvat, paradigma alkaa kehkeytyä uudeksi. Nyt eletään kehkeytymisen aikaa.
Perustan väitteeni vain ja ainoastaan kovan luokan luonnontieteelliseen tutkimukseen. Biologina ajattelen, että uuden tiedon edessä on velvollisuus ajatella uudella tavalla.
Harri Alenius
Koneen säätiö. Pitkät jutut 5.11.2020
Tiede ei kulje tasaista ja hienovaraista erilaisten teorioiden falsifioinnin polkua, vaan tieteen historiaa leimaavat pikemminkin ajoittaiset vallankumoukset, paradigmanvaihdokset.
Havainnot riippuvat aina tietystä paradigmasta. Koskaan ei ole mahdollista arvioida kilpailevia paradigmoja riippumattomasti. Tämän faktan kanssa tieteentekijöiden on elettävä.
Kun paradigma vaihtuu, uusi sisältää yleensä vanhan erikoistapauksena. Uusi tapa tehdä tiedettä on siis laajempi: se selittää enemmän ja paremmin.
Väistyvässä paradigmassa on aina taustalla suuri määrä valtaa ja yhteiskunnallisia suhteita. Erilaisten tieteellisten organisaatioiden olemassaolo voi olla kiinni tietynlaisesta paradigmasta, maailmankuvasta. Siksi paradigman vaihtumisen tunnustaminen ei ole koskaan ollut helppo ja nopea tapahtuma. Keski- ja uuden ajan vaihteessa tutkijoita joutui tämän vuoksi jopa roviolle.
Lopulta uusi paradigma muuttaa kuitenkin todellisuuskäsitystä ja sitä mukaa myös tiedettä, ihmisten elämää ja yleistä näkemystä olemassaolostamme.
Mikä tuo uusi on? Sitä en tiedä. Ymmärrän vain, että se on jotakin laajempaa kuin fysikalistinen naturalismi, joka näyttää tulleen tiensä loppupäähän. Odotellaan, eletään, toimitaan. Muutos tulee aikanaan.
Alkuperäinen teksti (uudelleen julkaistu kirjoittajan luvalla):
Liinanblogi: Paradigma muuttuu – hitaasti, mutta varmasti