Paras mahdollinen psykiatria – intersubjektiivinen matriksi

Tarve ei ole loputon, vaikka niin joku pelkää. Jos tarpeeseen vastaa oikein, se täyttyy.

Koska olen nähnyt ja elänyt niin monipuolisesti psykiatrian, vieläpä useiden vuosikymmenien ajalta. Olen kokenut sen sekä potilaana että ammattilaisena. Kehityskaari alalla on laskeva, vaikka tieto lisääntyy!? Ainakin sen kaiken järjen mukaan pitäisi lisääntyä, ja silti hoidon taso heikentyy. Ja nyt kun katson kehitystä sivusta, omasta, vähitellen kehkeytyneestä ja rakentamastani turvallisesta tilasta: nyt psykiatria on enää kuihtunut irvikuva hyvästä parantavasta hoidosta. Ongelma ei todellakaan ole sairaalapaikkojen alasajo, eivätkä toimimattomat tietotekniset ratkaisut, vaan se on kohtaamisen kulttuurin vääristyminen ihmisten välillä, jopa katoaminen. Tietynlainen kohtaanto-ongelma, jonka merkitystä on syytä ymmärtää myös autonomisen hermoston tasolla. Eikä ongelma ole millään teknologialla korjattavissa, vaikka markkinamiehet ja helppoheikit mitä esittäisivät. Ei, vaan tarvitaan kokonaisuuksien hahmottamista, tieteen avulla, monitieteisesti.

Edellytykset parhaaseen mahdolliseen psykiatriaan, onko ne jopa aktiivisesti ajettu hyvin ahtaalle? Tähän tarvittaisiin, jos minulta kysytään, nimenomaan psykiatrian alaa luotaavaa antropologista tutkimusta. Mitä se on? Se on ihmistutkimusta; tietoa ihmislajille tyypillisistä käyttäytymispiirteistä ja ihmisen kulttuuria tutkiva tiede. Olisi äärettömän hyödyllistä ymmärtää näitä näkökulmia ja seikkoja: sillä voisi olla isoja vaikutuksia myös terveydenhuollon rakenteisiin ja kustannuksiin. Meillä on jo olemassa ihan valtavan paljon tietoa siitä, mitä psykiatria voisi olla, mutta tätä tietoa ei käytetä.

Tämä antropologisen näkökulman puuttuminen, ts. olemassa olevan tieteen käyttämättömyys, näkyy tänään siinäkin, että psykiatria ei enää alana kiinnosta; siinä, että nykydiagnostiikka ei auta ihmisiä; ja siinä, että lääkevetoinen eetos ei puhuttele omistautuvia ammattilaisia; sekä siinä, kuinka eettinen stressi työntekijöillä paisuu liian suureksi, koska kohtaamisen mahdollisuudet eivät ole muodissa ja tietynlainen kyynisyys kasvaa. Niin paljon vastuuta siirretään, katkonaisia ja epäonnistuneita hoitoja todetaan. Niin usein ihmisiä torjutaan, käytetään valtaa ajattelemattomasti, toistetaan samoja virheitä ja niin kehnot ovat tulokset. Miksi näin tapahtuu? Siihen voidaan löytää monia syitä, joista jotkut ovat sekä lyhytnäköisiä että kaupallisia. Mutta tämä miksi-kysymys ei ole kirjoitukseni fokus. Kerron nyt siitä, mitä tai minkä olemme kovaa vauhtia hukkaamassa. Minkälaisen arvokkaan ja inhimillisen mahdollisuuden edellytykset ovat nykypolitiikalla hautautumassa tekotieteelliseen sälään? Jos näihin asioihin tai kehityskulkuihin ei aktiivisesti puututa, vyöryvät kansainväliset voimat hävittäen pysyvästi sen, mikä psykiatriassa on koskaan ollut oikeasti arvokasta. Tarvitaan aktiivisia vastavoimia nykykehitykselle. Tarvitaan pysähtymistä antropologiseen katsantoon, millainen kulttuuri on päässyt psykiatrian saralle pesiytymään.

Kohtaamisesta

Kutsun kirjoitukseni fokusta käsitteellä intersubjektiivinen matriksi. Tämä jalokivi on hioutunut kaikkien nähtäville Daniel N. Stern´in teoksessa The Present Moment, In Psychotherapy and Everyday Life (2004). Sen, mitä tämä tarkoittaa, haluan ristivalottaa mahdollisimman kirkkaaksi ja käytännölliseksi. Stern´in kirja on yksi niistä top10 kirjoista, jotka ovat minuun eniten ammatillisesti vaikuttaneet. Palasin jälleen, lähes kahden vuosikymmenen jälkeen sen äärelle. Tuttu ajatus piirtyy jälleen: miten paljon meillä on olemassa tieteelliskäytännöllistä viisautta, jota ei käytetä, siitä oikeastaan edes ei puhuta, eikä hyödynnetä terveydenhuollossa. Kirja kertoo tieteellisesti sellaisista kohtaamisista, jotka ovat nykyterveydenhuollon hyvinvointialue- kulttuurista minimoitu ja korvattu diginä tai ne ilmenevät ainoastaan teoriassa ja juhlapuheissa, vaikka ne ovat tärkeimpiä. En tarvitse tälle väitteelleni sen enempiä empiirisiä todennuksia. Se on vaan niin psykiatrian arjessa nähty ja koettu. Enkä ole ainoa.

Mad in Finland, Katja Kosonen, Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta

Kultainen Sulka, Katja Kosonen, Nykypsykiatrian kovat kasvot

Lyhyesti sanottuna kyse on nyt tietyntyyppisestä hetkestä kahden ihmisen välillä, koetusta turvallisuudesta ja parantavasta kohtaamisesta. Jokainen arkinen kanssakäyminen, jossa tämä kahden ihmisen hermostojen välinen kohtaanto-ongelma loistaa poissaolollaan, sillä voi olla terveysvaikutuksia! Ehkä olemme sellaisen kaikki kokeneet. Ihmiset liittyvät toisiinsa hermostonsa avulla, tämä on minulle kiehtova ajatus. Kuten myös se, millaista informaatiota välittyy sanattomasti ja millaista jakamista ihmisten välillä parhaimmillaan tapahtuu. Autonominen hermosto on tässä ratkaiseva. Lääketieteen maailmassa tätä kaikkein tärkeintä vuorovaikutusta ei hahmoteta ja sikäli kunnioiteta sen terveysmerkitystä. Nämä ovat monitasoisesti inspiroivia kysymyksiä. Jaettu ymmärrys, yhteisen kohtaamisen tuntu, nämä aktivoivat autonomista hermostoamme aivan erityisellä tavalla. Mutta ei pelkästään aktivoi, vaan toistuessaan jopa muovaa tätä itsestään toimivaa hermostoa: periaatteessa jokainen onnistunut kohtaaminen siis rakentaa ja vahvistaa terveyttä! Tämä voidaan ymmärtää ja perustella tieteellisesti. Tämä on yhtä paljon psykologiaa kuin biologiaa. Evoluutio on ymmärrettävissä, miten se suoraan näkyy arjessa ja kohtaamisten hetkessä. Voimmeko yhteiskuntana jättää käyttämättä näin kustannustehokkaan keinon?

Mikä on se matriksi? Matriksi on se turvallinen hetki ja varmistettu tila, jossa voi syntyä kahden ihmisen kesken yhteistä ymmärrystä, joka muuttaa molempien (!) elämää, hitusen paremmaksi. Koska se muovaa, moduloi, kasvattaa aikuisellakin (!) ihmisellä niitä hermostollisia rakenteita, jotka muodostavat vähin erin (parhaimmillaan) meidän kaikkien sisäisen turvallisuuden. Myös tämä on koettu, nähty ja myös jaettu (!) henkilökohtaisesti arkityössäni. Kuten Daniel Stern tätä prosessia luonnehtii, se sisältää aivan täsmällisesti jaetun yhteisen kokemuksen, joka ilmenee kehollisesti rauhoittavana ymmärretyksi tulemisen tuntuna. Minä tiedän, että sinä tiedät, että minä tiedän, että ajattelemme ja ymmärrämme tämän saman asian samalla tavalla. Olemme samassa ja yhteisessä matriksissa tämän hetken, turvassa ja nähtynä. Tämä tila voidaan aktiivisesti ja tarkoituksellisesti synnyttää, antaa sille aikaa. Ja se voi koskea mitä tahansa asiaa, jonka ympärille ja keskelle syntyy tuo intersubjektiivinen matriksi, jossa mahdollistuu tasavertaisuuden ideaan, ihmiseltä ihmiselle, perustuva kohtaamisen hetki, ”moment of meeting” sanoo Stern.

Kuinka merkittävä juttu on nyt hetki (now moment), sen tiesi selvästi jo Pierre Janet, traumaterapian isä. Hän niin monella tavalla ylittää nykypsykiatrian saavutukset, että ihan huimaa. Hän korosti sitä, kuinka meillä on suurin mahdollisuus vaikuttaa, juuri nyt, ja kuinka nykyhetki on myös tavallaan kaikkein todellisin! Sense of agency, tunne omasta kyvystä vaikuttaa asioihinsa, eli oman elämänsä omistajuus mahdollistuu joka nykyhetki. Juuri nyt ennen kaikkea omistamme sen, miten kohtaamme toisen ihmisen! Kasvatammeko yhteistä hyvää? Tapahtuuko kohtaaminen vertaisuuden hengessä? Onko vastavuoroisuutta? Nykyisin hyökymässä tuntuu olevan hierarkkisuuden uusi aalto, jossa kollektiivinen turvattomuus heijastuu erilaisina kontrollipyrkimyksinä arkisissa kohtaamisissa. Spontaanisuus ja avoimuus lienee myös korona-aikana, sen erilaisten torjuntatoimien jälkeen muuttunut. Jotakin perustavaa on muuttunut, sitä ei käy kieltäminen. Ihmiset kaihtavat ja kavahtavat vaistomaisesti kohtaamisia liian läheisesti. Me luemme näitä merkkejä automaattisesti ja vaistomaisesti autonomisen hermoston välityksellä. Opittua käyttäytymistä, sen oivaltaa antropologisesti suuntautunut maallikkokin.

Kyse on myös mindfullness-asioista. Olemme aistineet tämän muotitermin sen uidessa vastaan erilaisissa teksteissä toistuvasti. Mindfullness, niin tärkeä kuin onkin, on mielestäni lanseerattu yllättävän yksityisenä kokemuksena? Sitä ei ole korostettu niinkään kohtaamisessa toisen ihmisen kanssa, missä se on parhaimmillaan. Vaan jonkinlaisena retriittinä, yksityisenä meditaationa. Pierre Janet kuvasi täsmällisemmin ja syvällisemmin sen, mikä on nyt muotia. Hän kehitti termin presentifikaatio kuvaamaan psyykkisen terveyden olemusta. (Janet, 1928; Van der Hart &, 2006) Se on mindfullnessia, siis sisältää tämän, mutta on paljon enemmän! Presentifikaatiossa ihminen on maadoittuneena vahvasti hetkeen, lisäksi on hän samalla tietoinen omasta menneisyydestään ja sen vaikutuksista nykyhetkeen, sekä myös tietoinen tulevaisuudesta, jota varten hänellä on alustava tiedostettu suunnitelma/näkymä. ”Being and acting in the moment, in a highly reflective manner.” Tämä luo kestävän kehityksen perustan. Vastuullisuuden ja pitkäjänteisyyden idean tavoittaa presentiifikaation käsite, sitä ei tavoita mindfullness. Tämä on harvinaista nykyajan kvartaali-poukkoilun maailmassa. jossa kukaan ei tunnu kantavan vastuuta seurauksista. Tähän maukkaaseen käsitesoppaan lisää Daniel Stern oman mausteensa kohtaamisesta. Jaetusta maadoittuneesta hetkestä toisen ihmisen kanssa, jossa on kohtaamisen ja yhteisen ymmärryksen tuntu. Tämä meiltä niin nykypäivästä puuttuu. Sitä korvataan mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, sillä ja sen korvikkeilla tehdään myös paljon rahaa. Kyse on pohjimmiltaan lajityypillisestä perustarpeesta, joka ei ole monimutkainen, mutta vaikutuksiltaan runsas. On samassa järkevää huomioida, että siihen sisältyy riskejä.

Käsite intersubjektiivisuudesta tavoittaa juuri sen, mikä virallisesta psykiatriasta ja käytännöstä juuri nyt puuttuu. Kunnolla sitä on havaittavissa ja koettavissa vain marginaaleissa. Parhaassa mahdollisessa psykiatriassa se on parantamisen ja parantumisen tehokkain kärki. Mikä olisi oleellisempi osa tehokasta, tervettä toimintakulttuuria, myös työnhyvinvointia, työntekijöiden motivointia, ilmapiiriä parantavaa helppoutta ja sujuvuutta? Mikä parantaisi alan veto- ja pitovoimaa paremmin? Ymmärretäänkö ihmisen lajityypillinen olemus tässä mielessä? Nämä ovat selvästi luonnontieteellisiä faktoja, kun katsomme kokonaiskuvaa. Se on juuri kokonaisuus, joka usein hukkuu tai hajoaa lääketieteellisessä käsittelyssä: sokaistutaan yksityiskohdista ja hukataan oleellisin. Hoitoketjusta puuttuu näin usein kaikkein oleellisin komponentti. Onko sairaanhoidossa kyseessä vain jokin ylhäältä, henkilöstöstä alaviistoon valutettava toimi tai temppu, jossa kohtaaminen on hankalana ja riskipitoisena vaiheena pyritty minimoimaan, digitaalisuudelle alisteisena sivuuttamaan ja katsekontakti otettu vain oire-rimpsu-luettelon ja tietokoneohjelman kanssa? Eikö tämä ole holhoava (paternalistinen), kaikesta teknologisesta kuorrutuksesta huolimatta vanhakantainen ja monitieteisesti katsottuna täysin kestämätön kaava?

Intersubjektiivisuus, ihmiselle lajityypillinen kohtaaminen, on terveyden kannalta jopa ehkä vaikuttavinta tapahtumista, jonka soisi olevan erilaisten hyvinvointipalveluiden ydintoimintakaavioissa. Niin, tämä sama voidaan nähdä, myös placebo-vaikutusten maksimointina! Samaa saagaa kertoo myös erilaisten vaihtoehtoisten hoitomuotojen pysyvä ja lisääntyvä suosio, joka osittain perustuu myös tähän. Siinä julkinen terveyenhuolto hämmentyy, mykistyy, käpertyy ja loittonee. On yksinkertaisesti epätieteellistä vähätellä placebo-vaikutuksia. Ne perustuvat parantavan intersubjektiivisen matriksin luonnolliseen ja välittömään, spontaaniin realisoitumiseen, joka ennen kaikkea aktivoi vastavuoroisesti laumaeläimen (nimeltä ihminen) ventraalista vagushermoa. Toistuessaan nämä kokemukset selvästi tuottavat pitkäjänteistä terveyshyötyä, luultavasti jopa enemmän kuin mikään muu. Niin, lajityypillisyyden ytimessä olemme silloin, kun olemme huomioituna, turvallisesti toisen ihmisen kanssa. Olemmehan hypersosiaalinen laji, kuten Stern osuvasti kuvailee.

Näen mittaamattomia mahdollisuuksia, jotka avautuvat pysähtymisessä todelliseen kohtaamisen hetkeen ja parhaimmillaan viipyilevään tunteeseen läsnäolosta. Tämä voi tapahtua jo hetkessä, jos siihen asetutaan. Jos uskalletaan, ja jos vain kaikki tämä nyky-yhteiskuntaa vaivaava vastuunvälttämis-väistämis-energia käytettäisiin ja suunnattaisiin toisin!

Nykyajan suurimpia ongelmia on se, että kukaan ei tunnu ottavan vastuuta. Se kertoo suurimmasta ongelmasta, kollektiivisesta turvattomuuden kokemuksesta, joka ei ole riittävän tiedostettua ja siksi ”ongelma” liian usein huomaamatta sijoitetaan ja projisoidaan itsen ulkopuolelle. Pohjimmiltaan, näin ajattelen, on kyse juuri kohtaamisen vajeesta, ja samassa turvallisuuden vajeesta, joka purkautuu näinä kaikenlaisina lieveilmiöinä. Yksi niistä on ahneus, tuo vanhan ajan kuoleman synti. Sillä rahalla yritetään paikata juuri tällaisia nykypäivän modernin maailman puutteita, sitä kun aivan kohtaamisen biologisiin ydinperustarpeisiin ei saada täyttymystä. Onneksi arjessaan voi aina luoda toisten ihmisten kanssa yhteisiä turvallisuuden saarekkeita!

Altistumisessa vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa, siinä todella on riskinsä, mutta…minusta siihen kätkeytyvät kaikkein miellyttävimmät saavutukset ja palkkiot, joilla on kapasiteetti laajemmassa perspektiivissä kohottaa ja vaalia jaettua kansallista terveyspääomaa, luottamuspääomaa. Tätä osuvaa termiä on käyttänyt lastenpsykiatri Jukka Mäkelä. Nimenomaan sosiaalinen luottamuspääoma heijastuu vastaavasti biologisessa muodossaan yksilön ventraalisen vagushermon myelinisoitumisprosessissa.

Kuinka paljon resurssia kuluu, ja työaikaakin, nykyterveydenhuollon ”harjoittamaan” kohtaamisen välttämiseen, sen minimoimiseen ja väistämiseen?! Ihmisten pallottelu, vastuun vierittäminen ja kohtaamispelkoinen pakoilu. Aivan liian usein kukaan ei ota koppia. Ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Ainakin sitten se ei ole vaikeaa, jos tiedetään täsmällisesti mitä tavoitellaan ja keinot ovat selvillä. Jolloin pystytään muun muassa vastaamaan aidosti ihmisten syvältä kumpuaviin turvallisuustarpeisiin. Mutta näin ei taida olla. Siksi sokeasti vältellään.

Nykyisin suuntaus ja ratkaisu tuntuu olevan se, että kaikki hyvä olisi saatava jostakin pilleristä tai muutoin teknologisesta ratkaisusta, tai diagnostisesta selvittelystä, joka johtaa, kohtaamisen jatkovälttämiseen, eli jonkin robotin, etäyhteyden tai tekoälyn peribiologisia tunteita tukahduttavaan lääkkeen suositteluun. Tämä on epärealistinen suunta. Kansantalous ei sitä kestä. Tulokset ovat liian heikot. Rahat valuvat teko-innovaatioihin ja eriarvoistumisen näkymät ovat silminkantamattomat.

Miksi tällainen intersubjektiivinen matriksi on niin tärkeä? Koska se luo ja kasvattaa turvallisuutta ihmisten välillä paremmin kuin mikään muu. Ei raha, ei teknologia, ei lääke, ei maine, ei julkisuus, ei mikään muu voi yltää tällaiseen turvallisuuden kokemukseen, kuin mitä voi tapahtua ihmisten kesken. Tämä on psykobiologinen fakta. Antakaas kun selitän tarkemmin näitä voimakkaita väitteitä. On syytä kartoittaa kysymystä ihmisen lajikehityksestä käsin, joka niin usein halutaan teknologiahuumassa unohtaa ja sivuuttaa, samoin kuin myös monien eri tieteenalojen pyrinnöissä. Mielestäni ilman evoluutiota on vaikea tavoittaa ja ymmärtää, mikä on oikeasti ihmisen arjessa terveellisintä ja oleellisinta. Kyse on ihmiskehon syvärakenteista ja inhimillisen vuorovaikutuksen biologiasta. Nämä asiat kumpuavat paljon syvemmältä kuin ihmisen korteksista, aivokuoresta, jonka maastossa nyt inhimillinen hybris ja turhamaisuus kukoistavat. Kyse on ihmisen lajityypillisestä olemuksesta ja ominaisista piirteistä, jotka eivät ole tänä päivänä fokuksessa sen enempää tieteessä kuin muussa hektisessä urbaanissa kiihkossa, jonka täyttävät uhkakuvat sinkoilemassa keskellämme.

Olemme siis etääntyneet ja kulkemassa aivan erityisen väärään suuntaan, näin väitän. Länsimainen lääketiede muun yhteiskunnan mukana. Onko enää yhteiskunnallisesti arvostettua ja tavoiteltavaa altistua todelliseen kohtaamiseen, vai onko suunta digitaalinen etäännytys. Rahastaja-sijoittajat haistelevat ja nuuhkivat trendejä. Kohtaamisen kautta ovat suurimmat terveyskukoistukset ja tuotot ammennettavissa. Tässä on myös eroteltava lyhyen tähtäyksen ja ennen kaikkea pitkän tähtäyksen vaikutukset! Ihmisen lajityypilliset piirteemme kaipaavat toisaalta pitkäjänteistä turvallisuutta, ja toisaalta samassa olemme äärimmäisen persoja uutuudenviehätyksen tunteille (Heying &, 2021). Heiluri liikkuu näiden kahden ääripään välillä. Kumpi vie voiton? Jos markkinoilta kysytään niin jälkimmäinen, tietysti.

Meille on viime vaiheessa hoettu ja lanseerattu mantraa ihmisten itseohjautuvuudesta, jota jo lukiolaiseltakin edellytetään, ehkä ei vielä päiväkodissa kuitenkaan. Voidaanko jopa vedota ihmisen tarpeeseen nauttia yksityisyyden suojaa, jonka perusteella palvelujärjestelmässä hänet voidaan jättää yksin!? Ihmisen itseohjautuvuus ei voi syntyä, ennen kuin hänellä on kokemus kohdatuksi ja nähdyksi tulemisesta, siellä pohjalla. Aivan liian usein unohdetaan kehityskaari ja sen erilaiset vaiheet ja osat.

Kaiken tämän kohtaamattomuuden keskellä meillä kuitenkin on olemassa suomalainen (!) psykiatriseen työhön räätälöity malli, joka toiminut jo pitkään käytännössä, ei pelkästään paperilla. Kuten psykologi Tomi Bergström väitöskirjassaan osoitti: Verrattaessa muunlaiseen ensipsykoosin hoitoon, Avoimen Dialogin (AD) malli oli yhteydessä vähentyneeseen tarpeeseen käyttää mielenterveyspalveluita sekä paremmin säilyneeseen työkykyyn koko 19-vuoden seuranta-ajan. (Bergström, 2020) Juuri siis se mitä tarvitsemme! Ja ennen kaikkea kestävällä kehityksen keinoin: huomioiden ihmislajin ominaiset piirteet, antropologisen näkökulman.

Mutta tätä kansallista Avoimen Dialogin aarretta ei käytetä enää hyvinvointialueiden Suomessa, vaikka se on täällä kehitetty ja sitä on vuosikymmeniä käytetty!? Malli perustuu intersubjektiivisen matriksin arvostamiseen, luomiseen ja sen varassa etenemiseen. Ja se on jopa maailman terveysjärjestön, WHO:n suosittama. Malli on käytössä aktiivisesti joissakin syrjäisissä englanninkielisissä maissa, kuten briteissä ja pohjois-amerikoissa. Jos eläisimme parhaan mahdollisen psykiatrian maailmassa ja Suomi todella olisi kaikkein onnellisin maa, täällä pidettäisiin psyykkisesti oireilevista ja kelkasta putoamisen vaarassa olevista ihmisistä vahvasti huolta. Meillä kun on siihen toimivat mallit jo olemassa! Silloin Valvira (sosiaali- ja terveydenhuollon valvontavirasto) uudelleenorientoituisi ja edellyttäisi hyvinvointialueilta Avoimen Dialogin Mallia implementoitavaksi välittömästi, jopa uhkasakon voimalla!

Kestävää turvallisuutta

Eikö olekin tärkeä asia tuo sisäinen turvallisuuden kokemus! Pidetäänkö sitä annettuna, itsestään selvyytenä nykyisin? Ei ole, sen ovat varsinkin viime vuodet näyttäneet. Jos ihmisellä on sisäinen turvallisuuden kokemus, hän toimii useimmiten järkevästi. Tarkemmin sanottuna on kyse sisäistyneestä turvallisuudesta. Koska se on ”sisäistynyt”, täytyy sen olla ensin aistittavissa ja nautittavissa ihmisten välisessä kanssakäymisessä, eihän muuten mikään voi sisäistyä! Sen tulisi tapahtua varhaisissa vuorovaikutussuhteissa, mutta näin ei useinkaan käy. Erilaiset kätkeytyneet traumat ovat tässä ylitsepääsemättömän tuntuisena esteenä. Kyse kohtaamisen vaikeuksissa on myös siitä, että hoitojärjestelmä ei tunnista ja kunnioita emotionaalista traumaa. Silti, jokaisessa kohtaamisessa on idullaan mahdollisuudet johonkin korjaavaan. Ei siis vähätellä omaa vaikutustamme! Hyvässä ja vähemmän hyvässä.

Toistuessaan riittävän monta kertaa, tämä jaettu koettu hetki (intersubjektiivisen matriksi), kahdenvälisen samalla tavalla ymmärretyn asian äärellä, siitä kehittyy, marinoituu ja kehkeytyy vähitellen sisäistynyt turvallisuuden kokemus. Tämä sisäistynyt kokemus on pysyvä, koska se on lopulta hermostolliseen rakenteeseen kirjoitettu, synapseihin kuvioitu. Kaikki tämä voi olla jo sanattomassa viestinnässä luettavissa ja aistittavissa. Ennen kaikkea ventraaliseen vagus hermon ympärille luotettavasti toistuvien kokemuksien myötä kasvavan myeliinitupen sisälle ja lomaan se on tallennettu, tämä mehevä terveysresurssi. Se sieltä käsin hohkaa ja säteilee terveyttä, myös sosiaaliseen ympäristöön. Vagus hermon myelinisoituminen, eli autonomisen (itsestään toimivan) hermoston toiminnan vahvistuminen, eli mahdollisuus saavuttaa sisäistynyt ja pysyväluonteinen turvallisuuden kokemus ei rajoitu vain ihmisen elämän varhaisiin vaiheisiin. (Leikola, 2016) Näin sanoo jo vuosikymmenien mittainen kokemukseni terapiaprosessien maailmasta.

Psykiatrinen käytäntö ei tiedä tästä mitään, tai sitten se jostakin syystä näyttelee tietämätöntä. Ainakaan psykiatriksi kouluttautumisessa ei näitä asioita käydä läpi. Ainakaan se ei lainkaan näy niissä rakenteissa, jotka hyvinvointialueen hoitojärjestelmän kokonaisuuden muodostavat. Katsommeko kaikkea talouden lyhytnäköisen linssin läpi? Meillä kaikilla on, periaatteessa, ulottuvilla erityinen inhimillinen kyky: nähdä pitemmälle, kauemmas. Mutta, miksi sitä ei käytetä? Onko muodikasta olla lyhytjänteinen, jopa ”siistiä” olla kyyninen? Kvartaalinen? Onko kollektiivisesti nyt arvostettavaa, jopa tekovastuullista, olla jatkuvasti huolissaan? Silloin nimittäin näköala automaattisesti kaventuu ja lyhenee? Onko tämä samaan aikaan muodikasta ja vastuutonta, ja samalla epäinhimillisyyttä? Tähän järjestelmään ei tunnu mahtuvan ihmisten välinen turvallinen kohtaamisen tila ja aika, matriksi. Resurssit kasataan koneellisen väistämisen palvelukseen. Syntyy häiriökysyntää, joka johtuu täysin itsestään selvästi siitä, ettei ihmisen perustavia biologisia tarpeita ymmärretä ja huomioida täysimääräisesti, jotta palvelurakenteet vastaisivat käyttäjiensä todellisia tarpeita.

Aina on mahdollisuus muuttaa suuntaa. Sitä voi tehdä hoitojärjestelmän marginaaleissa, koska itse hoitojärjestelmän sisällä se on tehty erilaisista, sinänsä jopa järjettömistä ja epätieteellisistä syistä jo vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Ratkaisu on kuitenkin lähempänä kuin luulemme, se lymyilee tavallaan meidän jokaisen välissä, jokaisella hetkellä, kun olemme toisen lajikumppanin läheisyydessä. Olemmeko aktiivisesti synnyttämässä turvallista tilaa, viestittäen sitä sanattomasti toiselle, kutsuen aistimaan läsnäoloamme? Onko hermostomme harjaannutettuna, valmiudessa tähän? Systeemi ei tähän kuitenkaan tue.

Ei sitä jatkuvaa torjuntaa ja kylmää teknologiaa, joka rapauttaa taloutemme. Antaako upouusi virallinen alueellistettu hyvinvointi- palvelurakenne tilaa ja aikaa kohtaamiselle? Kannustaako se tähän suuntaan? Läsnäolo nähdään ehkä ennen kaikkea ”turhana riskinä”. Ja tottahan se on, jos altistutaan toiselle ihmiselle, ei ole aivan varmaa, kuinka käy. Kyse onkin myös terveydenhuollon koulutuksen tasosta, siitä antaako se valmiuksia ihmisen biologian ja evoluution huomioivaan ammatilliseen kohtaamiseen ja pysähtymiseen herkästi kuulemaan toista!? Esteeksi voi tulla myös ihmisten aiempi negatiivinen kokemus ja erityisesti traumat, ja näistä syntyneet uskomukset kohtaamisesta ja elämästä. Jopa ylisukupolvisesti, ei ummisteta silmiä tosiasioilta. Niitä ei yhteiskunnallisesti riittävästi oteta huomioon.

On olemassa myös traumainformoidun kohtaamisen malli, tosin Suomessa sitä ei juurikaan ole implementoitu. Joissakin englanninkielisissä maissa on. Meillä se ei näy lainkaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelusuunnitelmissa, jotka siis välttelevät todellisuutta. Ovatko rakenteet luotu maailmaan, jossa ihmiset eivät traumatisoidu vaikeista kokemuksista, varsinkaan lapsuuden haitallisista kokemuksista? Esiintyykö traumaa ainoastaan mitättömissä syrjäisissä marginaaleissa, joista ei tarvitse välittää? Sellaista emotionaalista traumaa, joka on yleensä kätkettynä, mutta, jonka tiede on empiirisesti vahvistanut vaikuttavan ja heijastuvan vuosikymmenien takaa aikuisen ihmisen sekä psyykkiseen että fyysiseen terveydentilaan. Tämä on tiedetty jo 1990-luvulta lähtien: kansantautien juurisyyt saattavat usein olla lapsuuden ajan vaikeissa kokemuksissa. (Felitti &, 1998; Burke-Harris, 2019) Kohtaamisen laatu on traumainformoidussa mallissa suorastaan määräävässä merkityksessä kokonaishoidon suunnittelussa. Sitä paitsi, kaikkia ihmisiä tulisi kohdella kuten traumatisoitunutta ihmistä. Jokainen ihminen, vaikka kuinka terve psyykeltään, tästä turvallisuuden kokemuksen maksimoinnista hyötyy! Mutta, onko, jonkun älynväläyksenä, sote-uudistus laadittu terveitä ihmisiä varten?

Ei ole mitenkään yllättävää, että meillä on puute todellisista osaajista terveydenhuollossa. Alamme veto- ja pitovoimista on vasta nyt herätty keskustelemaan. Kaikkein kroonisin tilanne on ollut nimenomaan psykiatriassa, jo vuosikymmeniä. Tilanne on pahenemassa, se on syytä nähdä! Koska hoidon sisältö ja ammattilaisen todellinen liikkumatila kaventunut ja ala kokonaisuudessaan on juuri kohtaamisen edellytysten osalta mennyt huonompaan suuntaan. Heilurin punnus on jäänyt sinne ääriasentoon, jossa todellakaan ei potilaan etu ole edellä.

Lopuksi

Jaetut kokemukset ja syntyvä kohtaaminen ovat täysin mahdollisia, mutta niiden esteenä on joukko erilaisia systeemisiä pidäkkeitä. Yksi suuri on tänä päivänä itse psykiatriassa vallitseva kulttuuri. Tämä kulttuuri ei ole irrallaan muusta yhteiskunnasta. Siinä, muotisanalla sanoen, jylläävät sellaiset voimat, jotka eivät tiedosta inhimillisiä perustarpeita ja ihmisen olemusta, jonkalaisiksi meidät on kaikki rakennettu evolutiivisessa lajinkehityksen prosessissa. Ongelmat ovat lakaistuna siististi aivokemian alle. Yksilönkehitysprosessi ei kuitenkaan kenelläkään ole täysin ”virheetön”, vaikka jotkut valta-asemissa roikkuvat kokevat näemmä sen varmaan näin omalla kohdallaan olevankin. Olemme kollektiivisesti, katse toiseen suuntaan käännettynä, niin arrogantteja, että kuvittelemme teknologialla irtautuneemme vanhoista viisauksista, hallitsevamme luontoa ja omaa luontoammekin. No, eivät kaikki luule, mutta julkisuuteemme on pesiytynyt tällainen joukkio. Jos kohtaamisen tila ei toimi, eli jos intersubjektiivinen matriksi ei ole arvostettu ja kirkkaana tavoitteena, kaikki muu on psykiatrian perustehtävän kannalta katsottuna näpertelyä. Ilman sitä kaikki psykiatrian hoitopolut johtavat, uskonnollista sanastoa hyödyntäen, helvettiin.

Lähteitä:

Bergström, T. (2020). Life after Integrated and Dialogical Treatment of First-Episode Psychosis. Long-Term Outcomes of the Group and Individual Level. Väitöskirja. Jyväskylän Yliopisto.

Burke-Harris, N. (2019). Syvälle ulottuvat juuret (engl. The Deepest Well, 2018). Turvattomasta lapsuudesta tasapainoiseen aikuisuuteen.

Felitti V. &, (1998). Relationship of Childhood Abuse and Household Dysfunction to Many of the Leading Causes of Adult Deaths: The Childhood Adverse Experiences Study. American Journal of Preventive Medicine. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/9635069/

Heying, H, & Weinstein B. (2021). A Hunter-Gatherer´s Guide to 21th Century.

Janet, P (1928). L´evolution de la Mémoire et de la notion du temps (The evolution of memory and of the notion of time)

Leikola. A. (2016). Autonominen hermosto ja turvallisuus. Sivustolla Dissociation.fi: https://dissociation.fi/2016/05/30/autonominen-hermosto-ja-turvallisuus/

Stern, D. N. (2004). The Present Moment, In Psychotherapy and Everyday Life.

Van der Hart, O.; Nijenhuis, E. R. S. & Steele, K. (2006). The Haunted Self. Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization.