Kestävä psykiatria kolkuttaa oven takana – Blogisarja 2022

Osa 1: Psykiatria niminen mystinen olento filosofin vastaanotolla:
Miten tiede rakennetaan ”asianmukaiselle” ja kestävälle pohjalle?

On aika tarttua jälleen mielenterveyden asiaan, nyt 2022, kun sote-uudistus alkaa realisoitua. Toiseksi helmikuussa ilmestyi eräs kirja, joka heti inspiroi tarttumaan kynään. Kolmas ponsi tähän kirjoitussarjaan aiheesta Kestävä psykiatria nousee maailmantilanteesta: miten jäljet johtavat traumaan, kun halutaan ymmärtää, mistä johtuvat kaikkein traagisimmat tapahtumat, kuten sodat. Sota johtuu yhtä lailla hoitamattomasta emotionaalisesta traumasta, kuten se toisaalta myös johtaa lukemattomien ylisukupolvisten traumaketjujen syntyyn. Riski, että trauma laitetaan näin kiertämään, uhkaa nimenomaan silloin, kun sitä ei hoideta ja kohdata turvallisesti, asianmukaisesti. Sotatrauman asioita on laajemmin yhteiskunnallisesti alettu ymmärtää ja kohdata vasta pitkän ajan kuluttua, sukupolvien jo vaihduttua. Mikä asiantila on intensiivisesti ja monitasoisena aistittavissa Tieto-Finlandia-voittaja teoksessa Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 (Kivimäki, 2013). Niistä seikoista, jotka tuntuvat liian vaikeilta ja ylivoimaisilta, niistä on totunnaisesti vaiettu. Tällainen on ollut vakiintunut traumojen ”käsittelyn” muoto; perinne, jota valitettavasti nykyaikainen psykiatria edelleen jatkaa. Onko suomalainen kulttuuri erityisen altis tosiasioista vaikenemiselle? On korkea aika kirjoittaa sarja blogeja aiheesta Kestävä psykiatria.

Mikä on trauman ja mielenterveydenhäiriöiden välinen yhteys? Miksi emotionaalista traumaa ei noteerata psykiatrisessa hoidossa? Katse on tukevasti käännetty siitä pois, vaikkapa aivojen välittäjäaineisiin. Positiivinen uutinen on se, että traumaa kyllä ymmärretään hyvinkin ja hoidetaan menestyksellä, mutta ainoastaan terveydenhuollon marginaaleissa. Meillä on valtavasti tietoa emotionaalisesta traumasta ja sen hoidon yli vuosisadan mittaisesta perinteestä! Tässä suhteessa yksi merkittävä käänne tapahtui silloin, kun Sigmund Freud (1856-1939) aikanaan nousi vuosikymmeniksi ylivertaiseen valta-asemaan psyykkisen hoitamisen kentällä. Samalla vaipui unohduksiin Pierre Janet (1859-1947), ranskalainen traumapsykiatrian isä, jonka saavutukset vasta 1970-80-luvuilla vähitellen on uudelleen kaivettu unohduksista laajempaan tietoisuuteen traumanhoidon tieteellisissä piireissä (Ellenberger, 1975). Syitä tähän kovin mielenkiintoiseen historialliseen valikoitumiseen voidaan vain arvailla. Uskoakseni tuolloin vuosisata sitten tilanne trauman asioille ei ollut vielä ”yhteiskunnallisesti vastaanottavainen”. Freudin teoriat pystyivät tavallaan peittämään ja verhoamaan traumanäkökulman. Nyt elämme kuitenkin #metoo- aikakautta, jolloin erilaiset alistetut ryhmät ja kansanosat saattavat saada ääntään paremmin kuuluviin!?

Pierre Janet (1859-1947)

Janet´n kehittämä traumaterapian hoitomalli on edelleen täysin ajankohtainen ja sillä on kaikki potentiaali kasvattaa asemaansa psykologisten tieteiden luonnontieteellisenä perustana. Se toimii lähtökohtana tämän päivän tuloksellisessa trauman kohtaamistyössä. Nykypsykiatria on kuitenkin ikään kuin tällaista perintöä ei olisi olemassa, ja jopa niin, että ikään kuin traumaa ei olisi olemassa. Tai, jos trauma onkin olemassa ja että sillä olisi vieläpä yhteys psyykkisiin häiriöihin, on se kuitenkin jotenkin typistetty ja sen kliininen merkitys vähätelty tai peräti mitätöity.

Näin kaikkein kurjimpaan asemaan jää ihminen, joka on kohdannut elämässään sietämättömiä tilanteita, erityisesti lapsuudessa, ja on jäänyt niiden kanssa yksin. Psykiatria valitettavasti jättää nämä ihmiset, sen varsinaisen ongelmansa kanssa, uudelleen yksin.

Mielenterveys ja sen häiriöt

Mielenterveys on se ilmiö, joka näkyy helpotuksena ja ilona, joka syntyy aidossa ja välittävässä kohtaamisessa. Se on mahdollisuus, jota ihan kaikki voimme edistää, periaatteessa joka hetki kohdatessamme toisen ihmisen. Mielenterveys rakentuu kaikkein tehokkaimmin realisaation ja turvallisen kokemuksen välisessä spiraalissa, positiivisessa kierteessä, joka on aktiivisella ja tiedostavalla asenteella synnytettävissä. Luottamuksen ilmapiirissä voimme käytännössä kokea yhdessä jaettuja tunteita, niin sanottuja Now moments elämyksiä, jotka ovat kaikkein parantavimpia ja terapeuttisimpia. (Stern, 2004) Tällaisiin ”intersubjektiivisiin” eli aidosti jaettuihin elämyksiin kätkeytyy suuria voimia, joista nykypsykiatria ei ole lainkaan tietoinen. Ne vaativat syntyäkseen ymmärrystä, turvallisuutta ja aikaa. Ymmärrystä myös siitä, mikä meitä kaikkia ihmisiä yhdistää. Kuten tässä huomaamme, yhdistän mielenterveyden perustaltaan vuorovaikutukseen. Nämä kuvatut vuorovaikutuskokemukset muovaavat toistuessaan hermostoa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että psykiatrian tulisi laajentua suuntaan, jossa tutkitaan, miten mielenterveyttä edistetään. Nyt on kyseessä kovin negatiivisesti virittynyt ”puolustustaistelu”, jossa ”jo syntyneitä vaurioita yritetään minimoida”. Tämä liittyy erityisellä tavalla vakiintuneeseen lääketieteelliseen orientaatioon ja perinteeseen, joka organisoituu ja orientoituu tehtäväänsä jo- sairastuneen ihmisen näkökulmasta! Tämä on hyvä tiedostaa lääketieteen kapeuttavana lähtökohtana. Lähtökohta voisi hyvin olla toinenkin, miksi ei voisi? Parantava ja ennaltaehkäisevä työ on nyt laiminlyötynä lapsipuolen asemassa. Näistä kysymyksistä ja monista muista visaisista ja poleemisista aiheista jatkan kestävä psykiatria blogisarjan seuraavissa osissa.

Toisaalta positiivisen mielenterveyden kääntöpuolella vallitsee karu tosiasia, että viime vuonna 2021 mielenterveydenhäiriöiden katsottiin yltäneen Suomessa työkyvyttömyystilastojen kärkeen. Myös niiden aiheuttamista välittömistä ja välillisistä kustannuksista ryhdyttiin laatimaan realistisia arvioita. Kansantalouden perspektiivissä suoritettava tarkastelu on järkevää: kannattaa puhua kovista arvoista, koska psykiatriaan suhtautuminen on usein tietynlaisen ”pehmeää”, liian epämääräistä ja aliarvioivaa. Aivan kuten usein suhtaudutaan muutenkin sellaisiin asioihin, joita ei oikeasti ymmärretä. Tai onko niin, että ei haluta ymmärtää? Olisiko psykiatrian tehtävänä itse parantaa tätä vajavaista ymmärrystä ja kansankäsitystä? Kun ongelma on niin sanotusti rakenteellinen, kyse ei ole silloin ”niukoista resursseista”. Valitettavasti psykiatriassa kiinnitetään nyt huomio epäolennaisiin asioihin ja tehdään tehottomia tai hyödyttömiä toimia.

Voidaanko arvioida, että vallitseva psykiatrinen järjestelmä on epäonnistunut perustehtävässään? Mielestäni voidaan. Ratkaisuja koko psykiatrian parantamiseksi on jo olemassa. Näitä käytännöllisesti vaikuttavia ja parantavia tieteen ”rakenteita” haluan raottaa blogisarjassa Kestävä psykiatria. Niin, ja se inspiroiva kirja, josta aluksi mainitsin, on kotimainen, psykologian tohtori Tomi Bergströmin uutukainen, nimeltään Mieletön häiriö, psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu (Bergström, 2022).

Kohti kestävää psykiatriaa

Nyt tuntuu olevan oikea aika sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti käynnistää blogikirjoitussarja, aiheesta kestävä psykiatria. Maailman tämänhetkinen epävakaus aktivoi monien kansalaisten menneisyyden traumoja esiin. Ihminen saattaa helpommin ”pudota” hyvin samankaltaiseen tunnetilaan kuin silloin, missä hän on aikoinaan ollut kohdattuaan jotakin ylivoimaisen sietämätöntä. Puhutaan trauman uudelleenelämisen oireista (re-experience). Se tuntuu silloin tulevan hyvin samanlaisena ja samalla voimalla. Kokemus paluusta menneisyyteen. Tällä hetkellä kyseessä on äärimäisen vaikea kollektiivinen asia, eli sota, joka tulee median kautta olohuoneisiimme. Se tarkoittaa poikkeustilaa, jolloin ihmisen eloon jääminen on tavanomaista paljon epävarmempaa. Emotionaalinen trauma on olemukseltaan aina liitoksissa kuoleman vaaraan, tavalla tai toisella. Näin ollen se sisältää kaikki biologiset kuoleman vaaran tuottamat hermostolliset reaktiot, sekä niihin yhdistyvien hermostollisten rakenteiden herkistymisen ja jopa muovautumisen uuteen uskoon. Näistä rakenteista olen kirjoittanut aiemminkin ja ne ovat kiteytettynä käyttökelpoisessa uudessa teoriassa: polyvagaalinen teoria tarjoaa yhdenlaisen uuden lähtökohdan, joka liittyy nimenomaan vuorovaikutukseen ja sen turvallisuuteen tai turvattomuuteen. Autonominen hermosto kaikkine merkityksineen ei koskaan kunnolla auennut minulle lääketieteen opinnoissa, nimenomaan kokonaisuuden kannalta (ja psykiatrian erikoistumisopinnoissa sitä ei käsitelty käytännössä lainkaan). Nyt on auennut, tämä 1990-luvulla kehittynyt teoria sen teki. (Porges, 2011; Leikola &; 2016)

Ongelma on oikeasti ilmaistavissa myös aika yksinkertaisesti, jos sen vain uskaltaa ymmärtää ja ääneen sanoa. Se on se, että tieteellisen psykiatrian piirissä ei ”pystytä” ymmärtämään, tai ei haluta ymmärtää, mistä mielenterveydenhäiriöt syntyvät. Syyt tähän melko hämmentävään kyvyttömyyteen ovat historialliset ja monitahoiset, joita olen käsitellyt ja yrittänyt ymmärtää kirjassani Katkennut totuus (2014). Usein keskustellessani maallikoiden kanssa he hämmästyvät, kun kuulevat, että ei, psykiatria ei ymmärrä emotionaalisen trauman merkitystä psyykkisten häiriöiden syynä. Samoin luonnollisena seurauksena tästä puutteesta on, että myös trauman hoito on kovin alkeellisella tasolla. Tässä kirjoitussarjassa on täten syytä lähteä liikkeelle aivan pohjimmaisista kysymyksistä.

Rakas filosofia

Pidän filosofiasta siksi, että asianmukaisesti käytettynä sillä raivataan tilaa ajattelulle, uusille ajatuksille. Sellaisille ajatuksille, jotka eivät ole aiemmin pälkähtäneet mieleen. Myönnän, olen itse täysin riippuvainen ajattelusta. Miten filosofiaa käytetään sitten hyödyksi? Olen nauttinut fenomenologisen filosofian perinteestä, joka pitää huolen siitä, että ensinnäkin tiede käsittelee objektejaan ”asianmukaisesti” ja toiseksi siitä, että teoria ja käytäntö kohtaisivat mahdollisimman hyvin. Kolmanneksi voidaan mainita juuri psykiatrialle merkityksellinen tieteellinen valinta/vaihtoehto, jonka fenomenologia mahdollistaa ja haastaen samalla vallitsevan tieteellisen paradigman peruspilarin: subjektiivisen kokemuksen tieteellinen arvostaminen. (Himanka, 2002)

Kun sellaiset itsestäänselvyydet kyseenalaistetaan, jotka ovat käytännön elämän kannalta merkityksellisiä, syntyy tila ja mahdollisuus edistykseen, uudistumiseen. Tätä kaipaa psykiatria. Itse asiassa tällainen ”kyseenalaistaminen” on samalla parhaimmillaan osa juuri sitä inhimillistä kasvuprosessia, elämäntapaa, joka tulee lähelle käsitettä psyykkinen terveys. Ihmisen terveys ei ole stabiili tila, vaan prosessi. Näin ajateltuna, tällä prosessilla on kollektiivinen itseisarvo, kun kerran terveys on väestön enemmistön hyväksymä tavoiteltava itseisarvo, jopa aivan arvokyselyiden kärjessä.

Filosofia on usein epäsuosittua valtaapitävien keskuudessa. Voidaan helposti ymmärtää, että valta-aseman saavuttaneesta ja kulloisestakin ”vallitsevasta käsityksestä” käsin, juuri kyseenalaistamisen tilanne saattaa olla ei-toivottu. Kriittisen ajattelun on kuitenkin monesti jopa katsottu samaistuvan tieteellisen lähestymistavan kanssa. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun se kritiikki ulottuu itse tieteen perusrakenteisiin. Siinä vaiheessa paljon mainostettu ”tieteen itsekorjautuvuus” muuttuu käytännössä sanahelinäksi. Tiedettä saa korjata vain tiettyyn rajaan saakka. Perusasioihin ei saa koskea, vaikka ne olisivat osoitettavissa kuinka huteriksi, muuten tieteen kentällä joutuu vaikeuksiin.

Thomas Kuhn´in, tätä valta-asetelmaa hyvin tavoittava käsite, ”normaalitiede” pyrkii ja haluaa toimia ”jo-vakiintuneiden” perinteidensä ja metodiensa mukaisesti, ja niiden kaventamana (Kuhn, 1962). Se oli juuri Kuhn, joka toi tieteelliseen keskusteluun aikanaan käsitteen, joka on kestävän psykiatrian tiimoilta käytävän keskustelun kannalta tuiki relevantti: paradigma.

Psykiatrian tulevaisuuden kannalta tärkeää on juuri tuo mainittu ”asianmukaisuus”. Lähestytäänkö tieteellisen tarkastelun kohdetta tai aluetta asianmukaisesti? Siis siten, että luonteenmukaiset, olemukselliset piirteet tulevat ymmärrettyä, huomioitua, jolloin aktiivisesti pidetään huolta siitä, ettei niitä typistetä tai leikata kokonaan pois. Tällä hetkellä valitettavasti tilanne on se, että psykiatria ei kehity. Tämä johtuu siitä, että tieteellisen tutkimuksen asianmukaisuus ei toteudu, koska tieteellisen metodin ja teorian välinen suhde on vahvasti epätasapainossa. Ja toiseksi, psykiatrian diagnostisen järjestelmän perustat eivät ole oikeastaan millään mittarilla vakuuttavalla
pohjalla. Myöhemmissä sarjan blogeissa on syytä palata siihenkin seuraukseen edellisistä: miten saamastaan psykiatrisesta diagnoosista on tänä päivänä liian usein ihmiselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Veneen keikuttamiseen täytyy olla erityisen pitävät perusteet ja erinomaiset eväät. Nyt niitä on riittävästi.

Metodi, teoria ja synteesi

Edellä mainittu kuhnilainen ”normaalitiede” samaistetaan tällä hetkellä käytännössä pitkälti metodiin, jonka arvostus on nostettu luonnontieteiden johdolla tärkeimmäksi tieteen laadun mittariksi. Teoreettisen ymmärryksen arvostus sen sijaan on alennettu, mikä jossakin määrin näkyy lääketieteessä kauttaaltaan, mutta räikeimmillään psykiatriassa.

Elämme ”näyttöön perustuvan tieteen” (engl. EBM= evindence based medicine) aikaa, jolloin metodi nimeltään satunnaiskontrolloitu asetelma (engl. RCT= randomized controlled trial) on nykyisin täydellisen ratkaiseva. Sen avulla tuotettu data, siitä tehtävät päätelmät ja tulkinnat on korotettu ”varsinaiseksi tieteeksi”. Metodi on viilattu huippukuntoon, sen sijaan varsinainen valtava ongelma on tämä: teoreettinen ymmärtäminen on lääketieteessä ja psykiatriassa jäänyt suorastaan kehittymättömäksi. Missä se näkyy käytännössä? Esimerkiksi, lääketiede tietää
yllättävän vähän siitä, mistä sairaudet johtuvat! Metodit, monimutkaiset matemaattiset analyysit ja tilastotiede on ikään kuin asetettu ja rakennettu korvaamaan tätä alkuperäisempää ongelmaa. Hämmästyttävintä tässä on kuitenkin se, miten vähän lääketieteen parissa viriää aitoa kiinnostusta tutkimuksin selvittää, mitkä ovat sairauden syyt! Toistuvasti saamme viestiä tieteen eturintamilta: ”emme vielä aivan tarkasti tiedä mistä sairaus johtuu, mutta meillä onneksi on olemassa ja kehitteillä tehokkaita lääkkeitä helpottamaan sen oireita”

Metodi on kuitenkin vain yhdenlainen väline. Se on väline saada tuotettua mahdollisimman oikeellista ja totuudellista tieteellistä tietoa. Tarvitaan kuitenkin paljon muuta, jo ennen metodin käyttöä. Tarvitaan ymmärrystä, joka perustuu teoreettiseen näkemykseen. Muuten on mahdotonta hahmottaa merkityksellisiä kokonaisuuksia. Tietynlainen pilkkoutumisen ongelma vaivaa usein nykytieteitä. Tämä heijastuu nyt metodin ylikorostumisena. Kokonaisnäkemys ja siihen liittyvät synteesipyrkimykset, eivät ole muodissa, mikä pätee myös psykiatriassa.

Väitteeni tässä blogisarjassa on se, että juuri psykiatriaa ja sen mielenterveyteen yhdistyviä  tavoitteita ei ole edes mahdollista saavuttaa ja määritellä ilman synteettistä tietoa! Mielenterveys itsessään on synteesi. Pilkkoutuminen pikemminkin edustaa häiriötä. Nykyisin puhutaan traumaan liittyvästä dissosiaatiosta, eli rakenteellisesta dissosiaatiosta. Kun haluamme ymmärtää ja käyttää mielenterveystyön uutena kivijalkana kokonaisvaltaista näkemystä, on viisasta kääntää katseet Pierre Janet´n uraauurtaviin traumateorioihin. Hallussamme on paljon syntetisoitua ja käyttökelpoiseksi jalostettua tietoa tästä isosta henkisestä perinnöstä, jota aikamme johtavat
traumaterapian tutkijat ja parhaat asiantuntijat ovat meille ystävällisesti tulkanneet, välittäneet ja tiivistäneet. Lista voisi olla paljon pidempi, mutta ensimmäiseksi on mainittava tällöin: Ellert R. S. Nijenhuis, Onno van der Hart, Kathy Steele, Pat Ogden ja Bessel van der Kolk. (esim. Van der Hart, &; 2006; Ogden, &; 2006; Nijenhuis, 2015 &; 2017; Van der Kolk 2017)

Kuten arvostamani tieteenteorian tuntija professori Pentti Alanen on luonnehtinut niin sanottua hermeneuttista kehää, jota nykyajan tieteilijät vaikuttavat tuntevan puutteellisesti: meidän tulee ensin ymmärtää tutkimuksen kohde riittävän syvällisesti. Tämän olemuksen ymmärtämisen tulisi edeltää sitä vaihetta, jossa voimme rakentaa järkevän ja pätevän koeasetelman. Koska koeasetelmasta, sen asianmukaisesta rakentamisesta RCT -tieteessä on aina kyse. Samalla tiellä on Tomi Bergström uudessa kirjassaan Mieletön häiriö. Hän toteaa kyseisistä ongelmista psykiatriassa: ”Jos haluaisimme tutkia tiettyä hoitoa satunnaiskontrolloidulla asetelmalla, on meidän ensin jotakuinkin tiedettävä mikä hoidettava ilmiö lähtökohtaisesti on…” ”…emme edelleenkään kunnolla tiedä, mitä mielenterveydenhäiriöiksi kutsuttavat asiat lähtökohtaisesti ovat…” (Bergström, 2022)

Psykiatria ei pysty määrittelemään riittävän hyvin useimpia keskeisiä käsitteitään. Se ei osaa vastata kysymykseen: mikä psyyke on? (Tähän huikeaan kysymykseen palaan blogisarjan myöhemmissä teksteissä tarkemmin) Silti se pyrkii kehittämään hoitoja psyykkisille häiriöille. Tämä kysymys on todellinen iso ongelma, jota harvoin riittävällä vakavuudella ammattilaistenkaan kesken tiedostetaan. Mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävää, sillä kyse on tieteenalan uskottavuudesta.

Itselläni on ollut aina jollakin tavalla synnynnäinen tai luontainen pyrkimys syvälliseen ja aivan erityisesti teoreettiseen asioiden hahmottamiseen. Tämä tietynlainen perustarpeeni on kärsinyt melkoisen kolarin, koska omassa ammatissani se on jäänyt täyttymättä. Olen näin joutunut pettymään psykiatriaan tieteenä. Vaikka tarve etsiä ja ymmärtää on ollut intensiivinen, pitkäaikainen ja peräänantamaton, riittäviä vastauksia teoreettisesta perustasta en siitä huolimatta ole löytänyt.

Henkilökohtaisesti teoreettinen ymmärrys tarkoittaa tänä päivänä hyvin käytännöllistä seikkaa: traumateoreettinen ymmärrys vapauttaa minut kohtaamaan ihmisen. Olen tällöin välittömämmin läsnä vuorovaikutuksessa, koska teorian avulla osaan paremmin suhtautua kaikkeen mitä eteen tuleekin ja olla herkkänä kuulemaan niitä kaikkia yksilöllisiä piirteitä, joita itse kunkin traumaan sisältyy. Traumaymmärrys, joka sijaitsee psykiatrian marginaaleissa, auttaa ennakoimaan ja jäsentämään sitä todellisuutta mitä vastaanotolla ja vuorovaikutuksessa tapahtuu. Voidaan esittää vastaväite, että teoreettinen tieto saattaisi muodostaa tietynlaisen suojamuurin, jonka taakse ammattilainen voisi vetäytyä suojaan vuorovaikutuksen haasteilta. Tämä on hyvä pointti. Mutta oma kokemukseni on silti selvästi: silloin kun teoria on kunnolla sisäistetty, on sitä mahdollista soveltaa karttana, joka todella auttaa kulkemaan uusissa maastoissa, vieläpä siten, että se toinen ihminen tämän tuntee nahoissaan. Olen näin työssäni saanut elää todeksi hahmoterapeutti Kurt Lewinin toteamuksen: mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria.

Luonnontieteen ihanteiden mukaan: se mikä on matemaattisesti ja lukuarvoin esitettyä, näyttää arvostettavalta tieteeltä. Ehkäpä muunlainen tieteenharjoittaminen ei kelpaa psykiatrian parissa sen vuoksi, että alan edustajat haluaisivat niin kiihkeästi sulautua osaksi lääketiedettä; olla osa sen suomaa sosiaalista viiteryhmää, jonka voi tuoda ainoastaan naamioituminen aidoksi luonnontieteeksi? Arvostuksen saaminen, tietysti vaikuttaa taloudellisiin edellytyksiin. Seurauksena esimerkiksi rahoitusta saa psykiatriseen tutkimukseen vain sellaisilla tutkimusasetelmilla, jotka eivät istu itse tutkimuksen kohteeseen. Nurinkurista kyllä ja vie tällä hetkellä psykiatrista tiedettä aivan toiseen suuntaan kuin se, mistä totuus löytyy.

Näyttöön perustuva kyseenalaistus

”Lääketieteessä on kansainväliseksi muoti-ilmiöksi noussut näytön vaatiminen.” Tämä Alasen (2004) tiedostava toteamus sisältää myös sen silmiä avaavan huomion, että muoti voi muuttua!

Mikä onkaan nimitys kiveenhakatulle käsitykselle? Dogmi, on tänä päivänä näyttöön perustuva tiede. Filosofia on siksi niin hienoa, että myös juuri kaikkein dogmaattisimmat asiat voidaan asettaa suurennuslasin alle tarkasteluun! Voidaanko näin mahdollisesti estää tieteen väärinkäytön räikeimmät muodot, sellaiset joiden pyrkimyksenä on yksiselitteisesti vaientaa toisenlaiset tieteelliset lähestymistavat ja orientaatiot?

On peräti ilmeistä, kun pohditaan vähänkin tarkemmin ja monipuolisemmin psykiatrian tutkimuskohdetta, että on kohtuullista kyseenalaistaa paradigma, eli nykylähestymistavan perusteet. Tämä johtuu kiistattomasta tosiasiasta, että ”psyykkinen häiriö” ei käsitteenä ole lainkaan niin selkeä ja tieteellisesti ristiriidaton ilmiö kuin mitä näyttöön perustuvassa tieteessä vaaditaan ja minkälaiseksi sen nyt automaattisesti oletetaan olevan. Voidaan sanoa, että aivokemiaan perustuva näkemys psykiatriasta on monella tavalla ongelmallinen, kapeuttava ja redusoiva, todellisuutta pilkkova. Sen voidaan katsoa perustuvan jopa aikansa eläneisiin myytteihin: välittäjäaineiden ymmärtämisessä psyykkisen todellisuuden korrelaationa. Tästä seuraa esimerkiksi se, että psyykenlääkkeiden vaikutukset eivät ole kovinkaan spesifejä, vaikka näin on tieteellisin metodein annettu ymmärtää.

On aika myöntää tosiasiat, koska psykiatria on tämänhetkisellä polullaan epäonnistunut parantamaan ihmisten elämää ja kykyä toimia. Kun tarkastellaan kokonaisuutta, eikä pelkästään lasketa oireita, on meillä mahdollisuudet paljon parantavampaan tietämykseen. Nykytilanne tuottaa liikaa sivuvaikutuksia ja toivottomuutta. Ja sekin voisi olla realismia: tällaisista ongelmista kärsivät ihmiset voisivat saada elämän paremmin omiin käsiinsä.

Psykiatrisen tieteen olisi korkea aika laajentaa tieteellistä lähestymistapaa. Näyttöön perustuva tiede on vain yksi osa-alue tieteessä, ei koko tiede! Sen avulla yksin ei voi koskaan tuottaa asianmukaista tietoa juuri psykiatriassa. Tiede antaa mahdollisuuksia paljon parempaan: silloin jos käytettäisiin koko arsenaalia erilaisia tutkimusperinteitä, teorioita ja metodeita, vieläpä sellaisiakin, joita ihmistieteet ovat tulvillaan!

Eikö ole kohtuullista vaatia, että psykiatria tunnustetaan luonnontieteen lisäksi myös humanistiseksi tieteeksi? Tuleeko tästä uusi muoti-ilmiö? Siitä voisi hyvin tulla sellainen, joka tuottaisi asianmukaisempia tuloksia ja enemmän psyykkistä hyvinvointia kuin nykymuoti.

Lähteet:

Alanen, P. Lääketiede ja tieteenteoria; Totuusteoriat ja näyttöön perustuva lääketiede. s. 80-90 (2004).

Bergström, T. Mieletön häiriö; Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu (2022).

Ellenberger, H. The Discovery of the Unconscious; The History and Evolution of Dynamic Psychiatry. (1975).

Himanka, J. Se ei sittenkään pyöri; Johdatus mannermaiseen filosofiaan. (1991)

Kivimäki, V. Murtuneet mielet; Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. (2013).

Kuhn, T. The Structure of Scientific Revolutions. (1962).

Leikola, A. Katkennut totuus. Traumatutkielma; Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia (2014).

Leikola, A. Mäkelä, J. &; Punkanen, M. Emotionaalinen trauma ja polyvagaalinen teoria. Duodecim-
lehti (2016).

Nijenhuis, E. Trinity of Trauma; Ignorance, Fragility and Control (2015 &; 2017).

Ogden, P. Minton, K. &; Pain, C.: Trauma and Body; A Sensorimotor Approach to Psychotherapy (2006).

Porges, S. The Polyvagal Theory; Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-regulation (2011).

Stern, D. The Present moment; in Psychotherapy and Everyday Life (2004).

Van der Hart, O. Nijenhuis, E. &; Steele, K.: The Haunted Self (suom. Vainottu mieli) Structural Dissociation and Treatment of Chronic Traumatization (2006)