Kiinnostavaa kyllä, sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso esitti tällä viikolla käypähoito suosituksia päivitettäväksi. Mutta lähdetäänpä liikkeelle hieman kauempaa.
Muutama aika sitten koko kansan keskusteluohjelmassa virallisen johtoportaan kansallinen terveysvaikuttaja kertoi, kuinka kaikki Suomen terveydenhuollon uudistukset on jo vuosikymmenien ajan sössitty. Tämä lääketieteen edustajan lausuma ei ole laadultaan tieteellinen argumentti, mutta kertoo jotakin. Se on tunnustus, vieläpä kansankielellä sanottu, mutta hyvin epämääräinen ja hähmäinen. Lisäksi ”puhutaan passiivissa”, asiat vain tapahtuvat, samalla kokonaan kiertäen vastuukysymys.
Eikö virheistä ole opittu? Miksi puhutaan näin epämääräisesti? Kuka on sössinyt ja mitä? Tunnustetaan siten ”rohkeasti tosiasiat” kansalaisille, jopa hieman humoristiseen sävyyn, mutta vastuuta ei oteta, vaan sen annetaan ymmärtää olevan jotenkin jollakin toisella. Tai vaihtoehtoisesti esitetään, että ongelma on aivan liian monimutkainen tai vaikea, etteihän sitä kukaan pysty näin lyhyessä ohjelmassa kunnollisesti selittämään. Onko siis kyseessä jokin vielä hahmottumaton asia, jota vastuullinen johtaja ei vielä lainkaan pysty selventämään? Vai onko kyseessä asia, josta ei saa ääneen puhua? Onko mahdollistakaan tehdä korjausliike? Vai onko kyseessä peräti niin vaikea asia, ettei mitään tehtävissä ole. Liittyykö tämä siihen suomalaiskansalliseen kulttuuriin jatkumoon, jossa vakavalla naamalla esitetään, että vaihtoehtoja ei ole. Eli näin ollen on suoranainen käytännöllinen pakko olla systemaattisesti tekemättä mitään vastuullista. Tehdään jotakin kosmeettista ehkä jossain vaiheessa. Tai, suljetaan mieluummin sairaala kuin puututaan hallinnolliseen, rakenteelliseen ja hierarkkiseen häiriöön, suoranaiseen vääryyteen. Bussi täytyy ajaa vakionopeudensäädin päällä, tasaista vauhtia päin seinää, vaikka seuraisi kansanterveyskatastrofi ja samalla kansantalouden rapistumatauti, maailman onnellisimmalle kansalle. Kuka tästä hyötyy? Uskon, että sössiminen jatkuu vain silloin, jos siitä joku hyötyy.
Tätä hiukan rahvaanomaista sanaa sössiminen julkenen itse käyttää näinkin vakavassa yhteydessä, koska esimerkkiä näyttää vaikutusvaltainen ja hyvinpalkattu terveysjohtaja, siis tärkeä merkkihenkilö. Hänen innoittamana käyttökelpoinen sanastoni laajenee.
Tiedän ainakin kaksi terveyteen liittyvää aihepiiriä, joissa jotkut muut ammattiryhmät kuin lääkärit ovat kokemukseni mukaan etevämpiä sekä syvällisemmin ja tuloksellisemmin perehtyneitä kuin lääkärit keskimäärin. Oma alani ensimmäisenä, mielenterveys, erityisesti tunne-elämän traumat ja toisena tällaisena aihepiirinä selvästi selkävaivat. Lääkärit ovat harmillisen kädettömiä näissä tilanteissa. Kuinka ollakaan, nämä ovat samalla juuri suurimmat työkyvyttömyyden syyt yhteiskunnassa. Tämä käsitykseni on syntynyt paitsi lukemalla kirjallisuutta ja haastattelemalla lukemattomia potilaita ja asiakkaita, myös aivan omien henkilökohtaisten kokemusteni pohjalta. Parantava ja kestävä hoitotulos on saavutettu, tai siis, olen sen saavuttanut, nimenomaan lääketieteen ulkopuolisilla hoitoperinteillä, -teorioilla ja -metodeilla. Sellaisilla, joita mm. Lääkäriliitto edunvalvonnassaan katsoo karsaasti. Ammattijärjestön kannattaisi ajatella pitemmälle, toimia kestävästi eli olla kaukokatseinen: kertoa meille oman näkemyksensä, mitä on sössitty ja miksi? Tämä on avain ammattikunnan aseman ja yleisen pitkäjänteisen luottamuksen parantamiseksi ja ylläpitämiseksi. Mutta sortuuko ammattijärjestö lyhyen aikavälin hyötyihin?
Ratkaisun avaimet terveydenhuollon kriisiin?
Kyse on kansantaloudesta. On syytä tarkastella isoa kuvaa.
Minulle ratkaisuja on lähtenyt syntymään aiemminkin, ratkaisemattoman tuntuisessa tieteelliskäytännöllisessä umpisolmussa, kääntymällä filosofian puoleen. Tämä tapahtui esimerkiksi reilut 20 vuotta sitten, kun ryhdyin selvittelemään todella kiperää kysymystä: miksi psykiatria ei pysty auttamaan emotionaalisesti traumatisoitunutta ihmistä? Tässä mittavassa tehtävässä löysin mielestäni parhaan suomalaisen asiantuntijan nimenomaan lääketieteen filosofian perustavissa kysymyksissä. Professori Pentti Alasen kirjallista perintöä (ja viisautta) katsoin tuolloin tarpeelliseksi hyödyntää, tutkiessani psykiatrian perusongelmaan liittyvää kokonaisuutta. Samankaltaista keinoa olisi jälleen syytä terveydenhuoltomme historiallisessa ongelmatilanteessa sovellettava. Yksi prof. Alasen tärkeistä kirjoituksistaan päättyy osapuilleen näin: Lääketiede, joka vaihtaa lähtökohtansa sairauksien hoidosta sairauksien syiden tutkimiseen, ”…voi löytää luontevia tieteenfilosofisia yhteyksiä siihen rikkaaseen ihmistieteitten eurooppalaiseen perinteeseen, joka ei kiistä luonnontieteiden huomattavaa ja yhä jatkuvaa menestystä, mutta on halukas ehdottamaan sellaista tieteen perustaa, joka sallii aidon ja itsenäisen inhimillisen ja sosiaalisen todellisuuden tutkimuksen mahdollisuuden myös terveyden ja sairauden luonteen ymmärtämiseksi.” (Alanen, 2004, s.135) Rikasta ihmistieteiden eurooppalaista perinnettä ovat esimerkiksi sosiaalipsykologia, sosiologia, psykologia ja antropologia. Nämä ovat mielestäni suorastaan välttämättömiä apukeinoja, jotta ymmärtäisimme terveydenhuollon kriisiä riittävän perusteellisesti ja korjaavasti. Tämän lisäksi suosittelisin käyttämään myös evoluutiobiologiaa, jonka mallit todella valaisevat uudesta kulmasta nykyihmisen kapeaa katsantoa, joka nyt erityisesti median kautta meille välittyy. Ongelmat ovat siinä määrin isoja ja pahoja, että lääketieteen sisäisin metodein, käsittein ja keinoin ne eivät ole edes kunnolla ymmärrettävissä, saati ratkaistavissa. Filosofinen, eli käytännössä syvempi ja monipuolisempi asioiden hahmotus ja ymmärrys, ei pelkästään pinnallinen ja irrallinen tieto tai data, on ratkaisu kokonaisvaltaisiin ja kiperiin tai viheliäisiin ongelmiin, myös monissa muissa kysymyksissä.
Meidän on korkea aika ottaa lusikka kauniiseen käteen. Emme kerta kaikkiaan voi jättää kriisiytyvää terveydenhuoltoa pelkästään lääketieteellisen tiedon varaan. On jo nähty, ja nyt olemme kansallisesti yhdessä vähitellen myös realisoimassa näkemäämme, mihin nykyinen tie johtaa. Erilaiset vaikeasti selitettävät, hähmäiset motiivit rehottavat. Lääkäriliitto esimerkiksi on sössinyt, kun tieteellisestä näytöstä ja tiedosta huolimatta, se on antanut purkaa käytännössä suomalaisen omalääkärijärjestelmän.
Tärkeä Artikkeli
Käsittelen nyt ratkaisuja terveydenhuollon kriisiin erään merkittävän artikkelin avulla, joka jäi vuonna 2021 mahdollisesti monilta lukijoilta koronan varjoon. Pandemiahan sumensi suuren osan kollektiivista näkökenttäämme vielä tuossa vaiheessa. Kun puhun jatkossa ”artikkelista”, viittaan tähän samaiseen tärkeään kirjoitukseen. Artikkeli on niin merkittävä, että jos sen sanoma ylettäisi terveyspäättäjien tajuntaan ja vaikuttaisi sisäistyneenä heidän arkiseen toimintaansa ja käyttäytymiseen, voisimme terveydenhuollon taloudellis-terveydellis-eettisen kriisin pahimmat vaiheet rohkealla päätöksenteolla jättää onnellisesti taakse. Intuitioni sanoo näin.
Jos keskitymme korjaamaan artikkelin kuvailemaa terveydenhuollon valuvikaa, tulevat sukupolvet tulevat meitä kiittämään. Kun todellisia korjausliikkeitä suoritetaan, silloin väistämättä sattuu. Koska, silloin tulee ensin hahmottaa se todellisuus missä elämme. Se on se, mikä sattuu eniten. Siksi korjausliikkeet jätetään yleensä tekemättä. Ihminen väistää ja välttää. Siksi, samasta syystä, emotionaalisten traumojen hoito on epätrendikkään pitkäjänteistä työtä. Koska, väistämisliikkeet kivuliaan totuuden edessä ovat yleisinhimillisiä, refleksinomaisia, automaattisia ja juurtuneita hermoston tasolla. Vastuun kantaminen omista teoista ja valinnoista on se ydin. Siihen perustuu psykologinen aikuisuus. Tällaisessa uudelleenrakennustyössä erinomaisia osviittoja sisältää Duodecim-lehden artikkeli:
”Hoitosuositukset, systemaattiset vinoumat ja luottamus lääkäreihin”.
https://www.duodecimlehti.fi/duo16450
Tämä kirjoitus, jota nyt poraudun tarkastelemaan, käsittelee hoitosuosituksia, suomalaisia käypähoito suosituksia. Sellaisia suosituksia, jotka eivät enää ole pelkkiä suosituksia, vaan niiden avulla käytännössä rajoitetaan lääkärin työn toimintakenttää ja sen arkisia vaihtoehtoja. Lääkärin autonomia, hänen henkinen ja käytännöllinen liikkumatilansa, on nyt puristettuna muottiin, joka ei enää hengitä eri ilmansuuntiin sen enempää vastaanotolla kuin tieteen kentälläkään.
Duodecim- lääkärilehdessä julkaistun artikkelin nimi on informatiivinen, eikä sisältö tuota pettymystä. Kirjoittajat ovat monella tavalla meritoituneita tieteilijöitä, kansalaisia ja lääkäreitä. He edustavat, mikä erittäin tärkeää, monipuolisesti eri tieteenaloja, ei pelkästään lääkäreitä. Artikkeli on pääosiltaan helppotajuinen ja sikälikin ansiokas. Harmittelen, että se ei ole saanut enempää julkisuutta, ja siksi tilannetta korjatakseni nostan sen uudelleen esille. Kaikki tämän kirjoituksen lainausmerkit jatkossa viittaavat kyseiseen artikkeliin. Keskeisin artikkelin kysymys on: ”kuinka varmistetaan, että hoitosuosituksista tulee puolueettomia ja tieteellisesti luotettavia?” Artikkeli esittää myös päteviä ratkaisuja, jotka eivät ole toteuttamiskelvottomia.
Omasta mielestäni teen ”artikkelin” avulla ruumiinavauksen sille verbille eli teonsanalle, jota median arvostama, valta-asemassa oleva terveysjohtaja television keskusteluohjelmassa käytti kuvatessaan terveydenhuollon uudistusten epäonnistumisten sarjaa.
Mitä ilmeisen vaikeita asioita sana sössiminen pitää sisällään?
Lähdemme nyt liikkeelle siitä, että meille on kehitetty (samaisen) Duodecim- seuran johdolla järjestelmä, jossa määritetään tavoiteltava ja yhdenmukainen hoito, käypä hoito. Ongelma järjestelmätasolla on, että niin sanotut ”toissijaiset päämäärät” pääsevät vaikuttamaan lopputulokseen. Korostan, kuten artikkelin kirjoittajatkin, että nämä ovat yleensä tiedostamattomasti tapahtuvia ja siis tahattomia. Niitä ovat 1. taloudelliset sidonnaisuudet ja 2. ammattikuntaetuudet. Jälkimmäisiä voidaan luonnehtia myös ammattikuntajääviyden termillä. Ei hirvittävän monimutkaista, mutta sitäkin tärkeämpää ymmärtää.
Lääkärit ovat ihmisiä, vaikka me olemmekin erehdyttävästi omaksuneet nykyaikaisen, sekulaarin modernin ´yhteiskuntaroolituksen´ aikana roolin papiston jälkeläisinä: siis virheettöminä, nuhteettomina ja laupiaina. On siis ensin ymmärrettävä, että lääkärit ovat tavallisia ihmisiä, joten lääkäreitä koskevat, kouluttautumisen asteesta huolimatta, universaalit inhimilliset ominaisuudet. Meitäkin ja meidän toimintaamme voidaan tutkia ihmistieteiden keinoilla. Lääkäreiden toiminta ei, kuten ei kenenkään ihmisen, ole puhtaasti tietoista. Tätä artikkeli lähestyy näin mielestäni myös terveydenhuollon kriisin juurisyitä tieteellisesti perustellen. Siten, kyse ei ole mielipiteistä, vaan antropologisesta tieteellisestä tutkimuksesta ja näkemyksestä, jota täydennetään myös kokeellisen tutkimuksen keinoin, eli juuri kokeellisilla metodeilla, joita lääkäritkin perinteisesti ovat arvostaneet. Eli artikkelissa toteutuu mainiolla tavalla juuri professori Pentti Alasen lanseeraama lähestymistapa. Sellainen, joka lääketieteestä lähes tyystin puuttuu. Ihmistieteiden perustaa muodostava kunnollinen itsereflektio puuttuu. Minkäänlainen terapeuttinen parantava prosessi, on kyseessä sitten yksilö tai instituutio, ei voi edistyä ilman itsereflektiota.
Artikkelissa todetaan: ”Hoitosuositusten laatiminen on kuitenkin moniulotteinen prosessi, johon ei ole yhtä yksiselitteisesti oikeaa menetelmää ja joka sisältää näytön tulkinnan lisäksi myös monenlaisia arvovalintoja. Siksi hoitosuhteen laatimisprosessi on altis myös päätöksenteon systemaattisille vinoumille” Siksi rikas eurooppalainen ihmistieteiden perinne on tarpeellinen, koska se ylettyy juuri arvokysymysten kentälle. Nämä kysymykset ovat jopa sen ydintä ja vahvuusaluetta.
Artikkeli nostaa esille loisteliaan esimerkin Norjasta, jossa paikallinen lääkärijärjestö ehdotti sellaisia yleisiä verenpaineen lääkehoidon rajoja, joka tekisi lähes kaikista (90%) norjalaisista, maailman terveimmästä kansasta, verenpainelääkkeiden syöjiä. Toteutuessaan tämä ratkaisu olisi kuluttanut suurimman osan varoista, joita koko kansalliseen terveydenhuoltoon oli budjetoituna. Esimerkki kuvaa osuvasti ammattikuntaedun piileviä, kollektiivisia tiedostamattomia ja luottamusta rapauttavia vaikutuksia, ja sitä millaisten seurausten kanssa olemme koko ajan vaarassa joutua painimaan. Nimenomaan silloin, jos tieteellinen itsereflektiivisyys ei ole käytössä ja kunniassa.
Eli tiede ei voi olla täysin objektiivista, vaikka millä tavalla matemaattisesti ja ns. sokkoutetusti käsittelisimme aineistoa. Aina jo tutkimuksen lähtökohta perustuu arvovalintaan, mitä tutkitaan ja mitä kysytään? Tai mitkä ovat huomioituja tai ikään kuin ´sallittuja´ vastauksia ja tuloksia; sekä miten ja millaisin sanamuodoin ne edelleen tarjoillaan väestölle julkisuuteen? Se, minkälainen viitekehys ja metodi tieteelliselle työlle valitaan, vaikuttaa myös, huomaamatta. Lääketieteessä tämä on viime vuosikymmenet ollut yksinomaan ns. positivistinen, joka tarkoittaa juuri sitä, että juuri tämä mainitsemani ´subjektiivinen osuus´ häivytetään: ollaan kuin sitä ei olisikaan. Tämä nimenomainen eräänlainen pään työntäminen pensaaseen, on myös tietoteoreettinen valinta. Arvoarvostelmien vaikutuksia psykiatrisessa tieteessä käsittelin tarkemmin kirjassani Katkennut totuus (2014).
Käypähoito järjestelmä, erityisesti se, miten niihin osallistuvat työryhmät kootaan, voi olla järjestelmällisesti, säännönmukaisesti vinouttamassa hoitokäytäntöjä, jos asiaan ei kiinnitetä asian vaatimaa intensiivistä huomiota. Muuten koituu yhteiskunnalle merkittäviä lisäkustannuksia, koska kuten todettiin, lääkärit ovat ihmisiä. Tämä vinoutuminen ei, artikkelissa painokkaasti ilmaistuna, ole yksilöiden toiminnasta kumpuavaa, vaan se on järjestelmäntason ongelma. Eli se on silloin samalla poliittinen ongelma. Siihen pitäisi juuri siksi myös järjestelmätasolla puuttua, muutoin sössiminen jatkuu.
Järjestelmää on pyritty parantamaan, mutta näin tehtäessä siitä on kuitenkin tehty, tieteellisen parhaan näkemyksen perusteella, entistä vinouttavampi! Nimittäin se, että sidonnaisuudet tulee nykyjärjestelmässä julkistaa, ei suinkaan auta ongelmaa, vaan jopa pahentaa tilannetta. Tästä perusteluna on artikkelissa esitetty kiinnostava empiirinen kokeellinen tutkimus. Tulokset ovat puhuttelevia. Sellainen ihmisluonto on, psykologia vaikuttaa niin, ihmisten väliset suhteet vaikuttavat niin.
Järjestelmän ´parantaminen´ on siten huonontanut tilannetta. Kuka siitä ottaa vastuun?
”Erikoisalavetoiset hoitosuositusjärjestelmät ovat osaltaan johtaneet länsimaissa myös siihen, että terveydenhuollon kustannukset nousevat teknologiavetoiseesti ja yhteiskuntien kantokyvystä riippumatta”, todetaan artikkelissa tarkkanäköisesti.
Edelleen artikkelissa todetaan tiedostettavia kiusallisia tosiasioita: lääketieteen ”…erikoisalat karsivat mieluiten sellaisia hoitoja, jotka eivät heikennä alan omaa toimintaa tai tulonmuodostusta. … ongelmalliseksi tämän tekee se, että lääkärit ovat taipuvaisia näkemään hoitojensa hyödyt ja haitat todellisuutta myönteisemmässä valossa. Ammattikuntajääviys onkin monella erikoisalalla johtanut tehottomien hoitojen käyttöön pitkään sen jälkeen, kun tieteellinen näyttö on osoittanut toimet turhiksi. Tämä aiheuttaa turhia kuluja ja altistaa potilaat hoitojen haitoille.” Artikkeli sisältää asianmukaiset lähteet näille raflaaville väitteille.
Artikkeli: ”Koska tieteellisen tiedon tulkinta ei ole yksiselitteistä eikä arvovapaata, systemaattisia vinoumia hoitosuositustyössä on tärkeä ehkäistä ennalta. Yksilöllisiä tulkintapainotuksia on kuitenkin vaikeaa tai mahdotonta estää, koska ne eivät johdu yksilöiden tietoisista valinnoista.” Näin artikkelin kirjoittajat painottavat, hyvin perustein, että keskeistä olisi turvata koko järjestelmän kyky tuottaa tieteellisesti luotettavia kannanottoja, joissa potilaiden ja yhteiskunnan etu on keskeisin, eivätkä jää toissijaisiksi suhteessa ammattikuntaintresseihin.
Koska taloudellisten intressien mukanaan tuoma puolueellisuus on tiedostamatonta ja tahatonta, on näihin syytä puuttua rakenteellisin ratkaisuin, ”…jos lääkärit haluavat säilyttää laajan julkisen luottamuksen.”
Olemmeko nyt luoneet vielä uuden järjestelmän, hyvinvointialueiden nimissä, jossa tätä patologista kehitystä tehostetaan? Onko terveydenhuollon toimijoilla mitään mitattavaa tulosvastuuta, joka mittaisi väestön terveyentilaa? Ei ole minun korviini kuulunut. Kertokaa ihmeessä, jos on. Se, että mitataan hoitojonojen pituutta tai aikaa, jolloin pääsee lääkärinvastaanotolle, ei vielä kerro mitään saavutetusta konkreettisesta ja mitattavasta terveyshyödystä. Katse on siis suunnattava siihen, mitä konkreettista ja mitattavaa terveyshyötyä rahalla saadaan, siis perustehtävään, eikä jonon pituuteen. Nykytilanne osoittaa siinäkin mielessä rapautuneisuutta, että nykyisin lääketieteen tavoitteena ei enää ole vuosiin ollut ihmisten parantaminen kroonisista sairauksista, vaan ´hyvän hoitotasapainon´ löytyminen, jatkuvan lääkityksen avulla. Surkea vaatimaton tavoite. Terveydenhuollossa puhutaan jo tottuneesti ´perussairaudesta´, eikö ihmisen perustila olekaan enää ´terve´? Lääketiedekö kehittynyt tieteenala!?
Kyse on valta-asemien rakentumisen evoluution ymmärtämisestä. Millä tavalla vastuu kannetaan tai väistetään tai jääviys jätetään huomiotta. Tämä suorastaan vaatii nojautumista eurooppalaiseen yhteiskuntatieteen perinteeseen, josta lääketieteellä on paljon opittavaa, nimenomaan kokonaisuuksien ymmärtämisen ja adekvaattien erilaisten toisiaan täydentävien näkökulmien suhteen. Vaaditaan monitieteisyyttä, jotta ongelmat voivat tosiasiallisesti ristivalaistua riittävästi. Mutta lääketieteen katse on yleensä nauliutuneena empiiriseen tilastoon, jota voidaan tulkita (subjektiivinen toimi) toivotulla/halutulla tavalla, valita sopivat sarakkeet (objektiivinen vaikutelma), palvelemaan jotakin päämäärää, joka saattaa kuitenkin vinouttaa kokonaisuutta.
Yliarvioivatko lääkärit lääketieteen pätevyyden rajat ja empiirisen tieteen rajat? Ja sen, että lääketiede ei yksinomaan ole riittävä työkalu terveyspoliittisen päätöksenteon järkevässä ja kestävässä toteutuksessa. Varsinkin nyt kun kansanterveystiedekin on valjastettu atomistiseen lähestymistapaan: ajatellaan vain yksi sairaus kerrallaan. Toisin oli vielä silloin, kun opiskelin lääkäriksi.
Millaista ratkaisua artikkelin kirjoittajat ehdottavat kirjallisuuden ja kansainvälisen suosituspaneelityöryhmän suositusten perusteella? Lääketieteen eri erikoisalojen (esim. psykiatria) sisältöasiantuntijat ovat yleisesti jäävejä arvioimaan oman alansa aihepiirejä. Silti Suomessa edelleen on tapana, että käypä hoitotyöryhmät koostuvat nimenomaan ja jopa yksinomaan tämän samaisen erikoisalan henkilöistä. Siis kyllä, näin todella on. Lääkärikunnan olisi nöyrryttävä kuuntelemaan myös toisen alan ammattilaisten puheenvuoroja. Tässä psykologin kirjoittama informatiivinen ajankohtainen kirjoitus aiheesta.
Psykiatrian Käypä hoito -järjestelmä remontin tarpeessa – MinduuPro
(Service, 2023)
Toteutettavissa olevan ratkaisuehdotukset
Taloudellisissa eturistiriidoissa näyttöön perustuva ratkaisu on asiantuntijoiden mukaan (mm. kansainvälisen hoitosuosituspaneelityöryhmän ehdottamana) lähinnä kaksi toteutettavissa olevaa, radikaalia keinoa.
- hoitosuositustyöryhmien puheenjohtajilla ei tulisi olla lainkaan taloudellisia eturistiriitoja, eikä mieluiten työryhmän jäsenilläkään.
- tutkimusnäytön arvioinnin ammattilaisten tulisi johtaa hoitosuositustyötä sisältöasiantuntijoiden sijaan. Tarkoittaen käytännössä sitä, että varsinainen päätäntävalta olisi henkilöillä, jotka ymmärtävät tilastotiedettä ja terveystaloustiedettä, siis sitä, mikä on todellinen puolueeton näyttö, kokonaisuuden kustannusvaikuttavuus kansalaisten terveyteen. Päätösvalta ei siis olisi pelkästään lääkäreillä.
Mikä on maamme lääkäriliiton panos tämän asiakokonaisuuden selvittämiseksi ja korjaamiseksi? Tämän artikkelin ensimmäinen kirjoittaja prof. Teppo Järvinen on saanut omalta ammattijärjestöltään, Suomen lääkäriliitolta julkisen nuhtelun ´epäkollegiaalisesta käytöksestä´, nostaessaan esille artikkelin kysymyksiä. Lääkäriliiton jopa tärkein tehtävä on ajaa ammattikunnan etua, se on selvä, sitä toivovat kyselyiden perusteella lääkäriliiton jäsenet. Tulos on tietynlainen umpisolmu, tässä tiiviissä paketissa esitettynä.
Ongelma mielestäni on yhden ammattikunnan yksinvaltainen asema sairauden ja terveyden markkinoilla. Tilanne ei ole terve.
Tämä on hieno, helppotajuinen ja harvinaislaatuinen artikkeli vuodelta 2021, jossa käsitellään ongelman kuvaus ja ratkaisu päivän polttavaan kysymykseen. Onko keskustelua virinnyt? En ole huomannut. Jos on palattu, ei keskustelu ole ollut julkista tai yltänyt mediaan.
Käydäänkö lääkärikunnan sisällä keskustelua näistä vaikeista ajankohtaisista kysymyksistä nyt terveydenhuollon (rahoitus-) kriisin keskellä? Kun katson Duodecimin jäsensivuilla tämän artikkelin kommentti-osiota, ammottaa se tyhjänä. Tai ei aivan, siellä on yksi kommentti nimellä, se on minun. Ja on siellä toinenkin kommentti: ”hieno artikkeli, joka herättää ajatuksia”, nimettömänä.
Ammattikunnan sisällä ei siis vaikuta uskallettavan käydä keskustelua. Asia on hyvin vaikea, mutta silti. Sitä keskustelua tulee nyt käynnistää lääkärikunnan ulkopuolella, kannustaen myös lääkärit mukaan. Vaientavia voimia on.
Lopuksi
Tämä Duodecim- lehden ansiokas artikkeli varmasti olisi luultavasti jopa riittävä näyttö ja peruste monille valistuneille kansalaisille avata silmänsä järjestelmätason ongelmalle, joka ajaa terveydenhuoltoamme syvemmälle kriisiin. Valitettavasti on nähtävissä, että lääkärikunnan sisältä ei muutosvoimaa ole löydy. Kaikki ovat liian yksimielisiä. Liian moni on taloudellisesti tai sosiaalisesti sidosteinen ja veneen keikuttaminen vaikuttaa negatiivisesti liian monen ihmisen arkiseen elämään. Siksi olemme kulkemassa edelleen huolestuttavaa tietä, jota ohjaavat ylikansalliset intressit tehdä entistä enemmän rahaa. Kansalaisen on siis tärkeä ymmärtää, että kyse ei ole yksilöiden tietoisesta toiminnasta, vaan systemaattisesta järjestelmätason virheestä, joka mahdollistaa ja tuottaa vinoumia, jotka jopa voivat romahduttaa yhteiskuntamme taloudellista perustaa. Kyse on myös ihmisen laumakäyttäytymisen muodoista, ryhmäajatteluilmiöistä, joka on sinänsä tärkeä sosiaalipsykologinen käsite, jota tässä historiallisessa tilanteessa tarvitaan. Maassamme oli vireillä kansalaisaloite vuonna 2019 https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/5804 , joka vaati nimenomaan korjausliikettä käypähoito työryhmien jäsenten taloudellisten sidosten suitsimiseksi. Media ei kovin laajasti tätä nostanut parrasvaloihin, siten kannatusta ei tullut riittävästi. Olemmehan valmiita sitten kun seuraava vastaava kansalaisaloite näkee päivänvalon?
Valtavirtamedian tutkaan on ylettynyt vihdoin melkoisella viiveellä (nyt koronan jälkimainingeissa) viesti terveydenhuollon kasvavasta kriisistä. On korkea aika tarttua tiukalla ja määrätietoisella otteella terveydenhuollon rakenteellisiin vinoumiin. Järjestelmä ei korjaa itse itseään, jos kukaan ei ota vastuuta tai ketään ei vastuuteta. Kallispalkkainen terveysjohtaja näyttää esimerkkiä. Jos on sössitty, tulee automaattisesti sössimisestä vastanneiden joutua vastuuseen. Niin kauan, kun terveysjohtajat eivät joudu käytännössä vastuuseen, niin kauan purjehdimme mätänevässä laivassa. Ainakin me psykiatrian parissa työskennelleet olemme tienneet ja tunteneet nahoissamme alan kriisin jo vuosikymmeniä. Koko urani ajan (30v) aivan liian vähän on ilmaantunut halukkaita erikoistumaan tälle kiehtovalle alalle. Psykiatria on sössitty jo aiemmin.
Lähteet:
Alanen, P. (2004). Kirjassa Lääketiede ja tieteenteoria.
Kansalaisaloite. (2019). Numero 5804. Käypä hoito -työryhmien lääketeollisuussidonnaisuudet on kiellettävä ja työryhmät on saatettava viranomaisvalvonnan alaisuuteen – Kansalaisaloitepalvelu
Leikola, A. (2014). Katkennut totuus.
Psykiatrian Käypä hoito -järjestelmä remontin tarpeessa – MinduuPro