Minua harmittaa pari asiaa. Lääketieteessä on unohdettu kokonaan sekä etologia että etiologia. Nämä kaksi toisiinsa helposti sekoittuvaa sanaa (erona vain yksi kirjain!) tarkoittavat seuraavaa.
Etiologia tarkoittaa syiden ymmärtämistä. Jo Aristoteles, ennen ajanlaskumme alkua, painotti syiden ymmärtämistä tieteen tehtävänä. On hämmentävää, että lääketiede ei käytännössä ymmärrä sellaisia perusasioita kuin, että mistä sairaudet ylipäätään johtuvat. Käytännössä kaikkien sairauksien kohdalla oppikirjoissa todetaan, että etiologia on ”toistaiseksi tuntematon”. Hetkinen, eikö tämän voisi olettaa olevan ”tieteenalan perustehtävä”?
Etologia on sitä vastoin vielä pahemmin laiminlyöty näkökulma sairauksiin. Sitä ei edes koskaan mainita lääketieteen yhteydessä. Olen omassa ymmärryksessäni päätynyt siihen lopputulemaan, että tätä tieteenalaa nimenomaan pitäisi, maininnan lisäksi, soveltaa laajasti. Nimittäin, jos oikeasti ollaan kansanterveydestä ja sitä myöten kansantaloudesta kiinnostuneita.
Wikipediasta voidaan selvittää seuraavasti. Etologia on biologian tieteenhaara, joka tutkii eläinten käyttäytymistä, mukaan lukien ihmisen käyttäytymistä, yleensä lajin luonnollisessa ympäristössä. Lääketieteessä, kuten yleensä ottaen luonnontieteissä on kuitenkin ”ympäristöä” totuttu pitämään virhelähteenä, jonka vaikutuksia kaikenlaisilla tieteellisillä operaatioilla (metodologialla) on pyritty suitsimaan. Tätä jopa pidetään tieteellisyyden mittarina.
Tärkeintä on kokonaisterveys
Ihmisen terveys on aina kokonaisuus, jossa tämä kokonaisuus toimii parhaiten evoluution asettamien reunaehtojen mukaan, siis mahdollisimman lähellä lajityypillistä mallia. Genomi-viive on tässä ratkaisevan tärkeä etologinen käsite. Se on se kuilu, jossa elinympäristö ja sen erilaiset muutokset eivät enää vastaa lajityypillistä olemustamme, vaan tuottavat sairastuttavan epäsuhdan. Esimerkkeinä tästä vaikkapa muutokset ravintoaineiden saannissa, kaupungistuminen, muutokset sosiaalisessa etäisyydessä ja koheesiossa, yhteydenpidon muodoissa, väestön ikärakenteessa (demografiassa) jne.
Tähän genomi- viiveeseen perustuu leijonan osa lääketieteen toiminta-alueesta. Lääketiede ei kuitenkaan tätä alleviivaa. Lääketiede ei katso kokonaisterveyttä juuri koskaan, ainakaan sen jälkeen, kun kansanterveystiede lakkasi olemasta kokonaisvaltaista. Epidemiologinen, siis väestö-tutkimus huutaa poissaoloaan. Nykytilassaan kansanterveystiedekin tutkii kaikkia sairauksia erikseen, eikä kokonaisterveyttä, mikä olisi sen tehtävä.
Sisäilman haitallisista terveysvaikutuksista kesäkuussa 2022 väitellyt tuore lääketieteen tohtori Saija Hytönen toteaa naulan kantaan: “Epidemiologinen tutkimus Suomessa on joko tarkoituksella tai jostain muusta syystä jätetty pääosin tekemättä. Oma kokemukseni siitä, ettei tutkimusta ja tietoa edes haluta julkaista eikä haluta oppia tehdyistä virheistä, tukee ajatusta siitä, että tutkimatta jättäminen on nimenomaan tarkoituksellista.” (YLE verkkouutiset 6.7 2022)
Nämä ovat terveyspoliittisia linjauksia ja päätöksiä, jotka voitaisiin siten tehdä myös toisin. Mutta ilmeisimmin valta-asetelmat ovat keikahtaneet sellaiseen asentoon, että saavutetut edut ovat tärkeämpiä kuin kansanterveys.
Lääketieteessä tarvittaisiin etologista näkemystä: mikä ihmiselle ja hänen kokonaisterveydelleen on parhaaksi. Kaipaisin juuri tätä käsitystä ihmisen perusbiologiasta, perustarpeista. Jo niillä päästään pitkälle. Ihminen voi oikeasti tehdä erilaisilla käyttäytymisvalinnoillaan paljon, sellaista, joka sopusointuisesti vastaa ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä, ravinnonsaantia jne. Ennen kaikkea hän voisi omalta osaltaan aktiivisesti luoda turvallista sosiaalista ympäristöä, joka ei kuormita kohtuuttomasti, eli toisin sanoen, ei toimisi ristiriitaisesti suhteessa omaan geneettiseen varustukseensa.
Hermosto ja turvallisuus
Tästä päästään aasinsiltojen valtatietä polyvagaaliseen teoriaan. Mikä se on? Saimme kirjoittaa tästä mainiosta ja käyttökelpoisesta teoriasta Duodecim-lääkärilehteen 2016, mikä oli jälkikäteen arvioituna melkoinen saavutus (Näinä aikoina, joina lääketieteen kiinnostus ja siten valokeila kohdistuu kohtuuttoman kapealle alalle ja on lisäksi tullut mielestäni vinoutuneeksi. Vinoutunut valokeila!) Koska polyvagaalinen teoria auttaa ymmärtämään, kuinka inhimillinen turvallinen vuorovaikutus liittyy kiinteästi ihmisen kokonaisterveyteen, erityisesti itsestään toimivan (autonomisen) hermoston välityksellä. Periaatteessa tämä liittyy siis jopa kaikkiin ”sairauksiin” ja toimintahäiriöihin. Tämä kirjoituksemme taisi osoittaa tärkeytensä siinäkin, kuinka aktiivisesti ja arvovaltaisesti se teilattiin. (Leikola, Mäkelä ja Punkanen; 2016)
Polyvagaalinen teoria kiteyttää käsitykset siitä, miten turvallisuus yhdistyy inhimillisen terveyden biologiaan. Kuinka jokainen meistä voi periaatteessa jokaisessa kohtaamisessa lajitoverin kanssa edistää tätä yhteistä hyvää. Pyrkimällä aktiivisesti välttämään haitallista, syyllistävää, alistavaa, tai toista mitätöivää käyttäytymistä. Suosimalla ihmisarvoisen ja kannustavan kohtaamisen mahdollisuuksia, voidaan tuottaa terveysvaikutuksia arvaamattoman paljon. (Dana, 2019) Tämä maalaisjärkinen ohje tuntuu kuitenkin olevan kaukana lääketieteen agendasta. Tieteellinen (polyvagaalinen) kokonaisnäkemys kuitenkin loogisesti puoltaa tätä. Jokainen voi tunnistaa sen miten kokonaisesti miellyttävä olo seuraa, kun tulee arvostavasti kohdattua tai tulee asiassaan kuulluksi. Kuinka turvallinen olo siitä tulee, kun asioista oikeasti keskustellaan. Tai jos kiireettä pysähdytään ja eläydytään toisen ihmisen hankalaan tilanteeseen, ilman ohittamista.
Turvallisuuden tunteen synnyttäminen ei ole ytimeltään ”rakettitiedettä”. Lääketiede ei kuitenkaan omilla ”vakiintuneilla menetelmillään” pysty tarttumaan tällaisiin terveysaarteisiin. Ne ovat sen ulottumattomissa. Lääketieteen metodit kerta kaikkiaan estävät tämän tyyppisen informaation tutkimuksen, saati sen hyödyntämisen: kaikkein tärkeimmät terveyteen liittyvät parametrit, kuten turvallisen vuorovaikutuksen synnyttämä psykobiologinen olotila, eivät siis sovi lääketieteen tutkimuksen kohteeksi. Niitä on nykytilanteessa mahdotonta tutkia ”riittävän tieteellisesti”.
Turvallinen vuorovaikutus tuottaa autonomisen hermoston aktivaatiota, joka virittää ihmisorganismin parhaimmilleen. Turvallisuus synnyttää luottamusta ja myös hioo edelleen hermoston toimintaa entistä ehommaksi ja kasvattaa näin resilienssiä. Tämän vuoksi on erittäin haitallista, että nykyistä terveystietoutta jaetaan ja terveysjournalismia tunnutaan tehtävän pelottelun kautta. Tämä toki voi lisätä terveyttä yhdellä alueella, mutta samalla luo maailmaa, joka radikaalisti vähentää ihmisten kokonaisterveyden määrää. Se voi muodostaa kovin kuormittavan ympäristön, jossa ihmisen puolustautumiseen liittyvät järjestelmät turhaan yliaktivoituvat ja tuottavat siten ”stressiä”. Stressi puolestaan on huonosti ymmärretty ja lääketieteessä usein toivottoman epäselvästi määritelty ja käytetty termi. Kokonaisnäkemystä stressistä ei ole tai se aktiivisesti kadotetaan. Puolustautuminen itsessään ei ole mitenkään haitallista, vaan erittäin tarpeellista silloin, jos on olemassa joku ajankohtainen ja todellinen uhka. Ongelmalliseksi tilanne tulee ymmärrettävästi silloin, jos uhkaa ei ole ja puolustautuminen toistuu ja jatkuu.
Viime aikoina terveysongelmaksi on muodostunut sosiaalinen eristyneisyys, joka on ollut globaalisti vallitseva. Ihmiset eivät ole pystyneet käyttämään normaaleja ts. lajityypillisiä käyttäytymismallejaan tunteiden säätelyssä ja ongelmanratkaisussa. He eivät ole vahvojen suositusten mukaisesti saaneet tukeutua toisiinsa fyysisesti. Tällaisessa tarkastelussa etologia ja polyvagaalinen ajattelu ovat parhaimmillaan. Ihmisen genomiolemus, laumaeläimyys on hakenut purkautumisteitä. Etologinen tietämys viittaa vahvasti siihen, että tällaisilla ympäristön ja käyttäytymisen muutoksilla ei oikeastaan voi olla olematta merkittäviä epätasapainoa lisääviä terveysvaikutuksia. Tämä näkökulma on käytännössä puuttunut julkisesta keskustelusta.
Stressi on lääketieteessä huonosti ymmärretty käsite. Polyvagaalinen teoria tuottaa tähän kuvaan kauan kaivatun etologisesti pätevän, kestävän selitysmallin, jonka voisi nähdä rakentavan esimerkiksi psykiatriassa uuden kokonaiskuvan (Leikola, 2014). Sellaisen, jossa aivojen välittäjäaneet eivät ole ydin, vaan se, että kohtaamme kanssaihmiset turvallisuutta herättävästi ja siis parantavasti.
Lääketieteellisen etologian kuriiri,
Anssi Leikola
Lähteet:
Dana, Deb.
Psychotherapy Networker, March/April 2019,
The Touch Taboo; Are We Missing a Vital Source of Healing?
Leikola, Anssi.
Katkennut totuus; Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia 2014.
Leikola, Anssi; Mäkelä, Jukka & Punkanen, Marko
Duodecim-lehti 2016, 132(1):55-61
Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma.
Köngäs, Päivi
YLE verkkouutiset 6.7 2022,
Saija Hyvösen tutkimus todisti Oulun poliisitalon ja Kätilöopiston joukkosairastumisien johtuvan sisäilmasta – se ei kuitenkaan muuta mitään (yle.fi)