Osa 3 Intuitio, turvallisuus ja psykiatria
Tieto vs. ymmärrys
Tieteellinen ymmärrys antaa todisteet sille, miten turvallinen vuorovaikutus on emotionaalisesta traumasta parantumisen tärkein edellytys. Kuitenkin se tieteellinen tieto, johon psykiatria nyt perustetaan, on hyvin kaukana ymmärryksestä, joka parantaa ihmisen psyykkisen sairauden. Mikä tällöin on ero tiedon ja ymmärryksen välillä?
Tieto on kylmää ja irrallista, tilastoihin perustuvaa massaa, dataa. Sen sijaan ymmärrys rakentuu kokonaisuuksista, se on yksilöllistä ja hahmottaa asioiden yhteyksiä, vie synteesiin. Totuus on yksilöllinen ja se on kokonaisuus. Se on löydettävissä vain silloin, kun ympäristö on siihen suotuisa, kun edellytykset ovat riittävät. Näitä edellytyksiä voimme aktiivisesti synnyttää ja kasvattaa! Ymmärrys perustuu pitkäjänteiseen orgaaniseen oppimisprosessiin, kun taas dataa käyttävät ja louhivat koneet.
Tietoa voidaan käyttää väärin, ihmisten ohjailuun, mutta ymmärrys kehittää ihmistä kohti vastuullisuutta ja tekee hänestä jopa välittömän uhkan totalitaristiselle politiikalle.
Ymmärrys syntyy pitkän prosessin kautta, mutta sitä voidaan käyttää välittömästi, intuition kautta. Ymmärrys on jatkuva ominaisuuksiltaan historiallinen prosessi. Se ottaa kehkeytyäkseen ja syntyäkseen, kun olosuhteet ovat suotuisat: riittävän turvalliset, riittävän pitkään. Kun tämä toistuu riittävän monesti, syntyy elämäntapa, jossa ajatella ja ”vuorovaikuttaa” vapaasti, intuitiivisesti. Tätä tarvittaisiin myös tieteessä enemmän kuin koskaan. Data uhkaa tukahduttaa tieteellisen ajattelun, ja vaientaa dialogin, aidon vuoropuhelun, jossa kuullaan toisen ääni, kun toinen kertoo, sanoin tai sanattomasti.
Yhtä tärkeä emotionaalisen trauman hoidon kannalta synteesin lisäksi, on kyky erotteluun. Differentaatiokyky. Esimerkiksi, mikä on ero menneisyyden ja nykyhetken välillä. Tämä usein trauman vaikutuksesta hämärtyy. Sen avulla pystytään esimerkiksi erottamaan toisistaan trauman synnyttämä vääristävä uskomus totuudesta. Tämä on usein ratkaiseva askel terapeuttisen prosessin ja emotionaalisen trauman vaikutuksista vapautumisen tiellä. Sitä ei voida laskea tilastoista, sen voi saavuttaa vain intuition avulla. Se on kunkin ihmisen itsensä omakohtaisesti löydettävä ja tunnistettava. Toisaalta, kukaan ei voi sitä koskaan löytää yksin. Olemme laumaeläimiä ja monella tavalla toisistamme riippuvaisia. Miten olemmekaan yhtä aikaa sekä samankaltaisia toisten ihmisten kanssa, että samalla tarinamme on aina vallan yksilöllinen! Kuinka innostavaa on saada tehdä näissä maastoissa työtä. Altistuen vertaisuuteen.
Psykiatrian tavoitteista
Psykiatrisessa häiriössä kaiken parantumisen edellytys on turvallisuuden kokemus, mikä liittyy erityisellä tavalla kokemukseen, että tulee oikein nähdyksi. Tämä on myös kaikkien ihmisten perustarve. (Huttunen, 2016) Tänään alan suuri ongelma on se, että hoitotulokset ovat heikkoja ja psykiatrinen hoitojärjestelmä kriisissä. Ihminen hoitojärjestelmän viidakossa kokee, ettei häntä nähdä, eikä hänen tarinaansa haluta kuulla, ei ymmärretä.
Jotta tulee nähdyksi, tulee ihmisen saada vankka kokemus henkilökohtaisen totuuden jakamisesta. Minut on nähty, eikä piilouduta tilastojen taakse. Jokainen elämäntarina on ainutkertainen, lähtien siitä, että jokainen ihminen syntyy erilaiseen ympäristöön, joka alati vaikuttaa ja luo tarinaa. Psykiatrian huomion kohteena ovat kuitenkin ”pelkistämisen maailmanennätystä” havittelevat aivojen välittäjäaineet.
Tiedettä valitettavasti käytetään nyt hoitojärjestelmässä työskentelevien ihmisten suojaamiseen palveluiden käyttäjien todellisilta jopa polttavilta tarpeilta.
Tieteellinen totuus määrittyy nykyisin psykiatriassa tilastoin. Miten tällainen tilastotieteeseen perustuva keskiarvototuus palvelee yksilön parantumista? Tilasto tarkoittaa, että käsitellään keskiarvoja, mahdollisimman suurten otosten keskiarvoja (jotta kaikki yksilöllinen saadaan nitistettyä). Niistä vedetään yleisiä suosituksia, joiden määritetään palvelevan kaikkia ihmisiä, tasapuolisesti. Miten keskiarvojen ympäristössä voi kokea tulevansa nähdyksi, ainutlaatuisessa tilanteessaan, omine piirteineen? Rima on asetettu valitettavan matalalle. Toiseksi todettakoon, varsinainen parantuminen on nykypsykiatrialle utopistinen tavoite. Psyykkisten häiriöiden ei varsinaisesti katsota olevan parannettavissa, ”hyvä hoitotasapaino” on korkein ajateltavissa oleva mahdollisuus, oiretilastojen pisteiden mukaan laskettuna. Tässä yhteydessä on huomioitava myös mielipiteeni, että lomakkein määritelty oireettomuus ei suinkaan ole sama asia kuin psyykkinen terveys.
Tulevaisuuden lääketieteellinen tiedon maalaillaan usein olevan ”yksilöllistä”. Sellaista vaan ei ole niin helppoa kaupallistaa kuten nykytrendiä. Tämä vakavasti hidastaa toivottua kehitystä. Tilastot ja empiirinen tiedon muodostus palvelevat kaupallisuutta. One size fits all. Yksilöllisyys huutaa poissaoloaan. Mikä huolestuttavaa, pitkään aikaan ei ole ollut mahdollista tehdä lääketieteellistä tutkimusta, joka ei olisi empiiristä; siis, joka ei perustuisi tilastoin saavutettuun tietoon.
Intuitio ja psykiatria
Psyykkiset häiriöt parantava totuus on löydettävissä vain intuition kautta. Turvallisuuden tunne on tällöin edellytyksenä. Intuitiota ei valitettavasti ole psykiatrisessa tieteessä ja hoitamisen järjestelmässä käytännössä saatavilla, se on ”turvallisuuden nimissä” tietoisesti pyritty kitkemään pois. Turvallisuuden tunne vaatii sitä, että ihminen tulee nähdyksi.
Yksilöllinen totuus löytyy historian kautta, joka kuitenkin on psykiatriasta jo diagnostiikan avulla (tarkoituksellisesti) tyystin kadotettu.
Intuitiota harvoin muutenkaan arvostetaan tieteessä, se on vahvasti leimattu epäluotettavaksi. Intuitio on ollut pitkään ja pitkälti nitistetty. Joku voisi puhua jopa rasistisesta suhtautumisesta. Intuition arvon palautus ja sen tietoinen käyttö empiirisen tieteen hallitsemassa maailmassa on vielä harvinaista herkkua. Alkaako aikakausi olla vaihtumaisillaan? Sellainen, jossa on vanhanaikaista halveksia intuitiivista tietoa?
Näin voisi herkästi päätellä inspiroivasta tieteestä, jota on julkaissut tutkija Asta Raami. (Raami, 2020) Suomessa Intuitio-nimiset kukkivat pensaat nousevat nurmen pintaan Aalto-yliopiston miljöössä. Jännittävä juttu. Ovatko maaperän mineraalit ja maalajit eri yliopistoissa yksilölliset? Tunnen, että lääketieteen parissa moinen ei millään pääsisi itämään. Niinpä, vaikka intuitio on täysin itsestään selvä osa ihmisen elämismaailmaa ja väittäisin jopa, että psykofyysistä terveyttä. Luulen, että tiedepoliittinen ilmasto voi tässä olla yhtä lailla syynä, siinä missä maaperäkin? Monenlaisia olosuhdejarruja.
Intuitio ilmenee hapekkaissa kohtaamisissa. Sen käyttö vaatii harjaannusta, jotta oppii vähitellen kokemuksen (oman pienen empiirisen tutkimuksen!) kautta, että todella, intuitioni johtaa positiivisiin tuloksiin. Intuitioon ei tietenkään voi alkaa luottaa, ellei ole vankkoja omakohtaisia todisteita. Se vasta hullua olisi. Teorian soveltaminen käytäntöön tapahtuu vastaanotolla tässä ja nyt. Silloin oleellista on teorian sisäistäminen, sen tiedon ja ymmärryksen integroituminen elävään psykofyysiseen rakenteeseen, ja silloin automaattisesti myös käytännön toimintaan, käyttäytymiseen. Teoreettisen tiedon saumatonta soveltamista vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Inhimillisesti ja ei tietenkään koskaan virheettömästi. Vaan virheet myöntäen ja niitä korjaamaan pyrkien. Luottamusta kasvattaen.
Kuulu ja paljon siteerattu neurologi Antonio Damasio lausuu intuitiosta osuvasti ja herättävästi: ”Intuitio on yksinkertaisesti nopeaa kognitiivista toimintaa, kun tarvittava tieto on osittain lakaistuna maton alla, siinä tarvitaan koko emootioiden kirjoa sekä suurta aiempaa harjaantuneisuutta”
Intuitio on siten perustaltaan aiemmin olemassa olevan tiedon soveltamista käytännön uuteen tilanteeseen, salamannopeasti ja tuloksellisesti. Toimiakseen se vaatii pitkää kypsyttelyä, yrityksen ja erehdyksen, harjaantuneisuuden ansiosta teoriasta tulee saumaton osa käytäntöä. Oppimisprosessi ei ole koskaan valmis. Se mitä haen takaa, on Asta Raami kuvannut käsitteellä asiantuntijaintuitio. Se, mitä tarvitaan traumojen hoidossa, on tätä.
Silloin kun intuitio toimii ja osuu oikeaan, vahvistaa tämä korvaamattomalla tavalla jakamisen kokemuksen ihmisten välillä. Seuraukset vapauttavat energiaa ja organismi muovautuu uuteen uskoon. Tämä on niin sanottu korjaava kokemus, joka tapahtuu hetkessä. Kun intuitio on harjaantunut ja mieli avoin, sillä voi napata kiinni hyvin hentoja viestejä, joita ihminen toiselle tahattomasti ja hämmentyneenäkin lähettää. Yhdessä voi päästä kiinni johonkin arvokkaaseen ja yksilölliseen.
Intuitio ei koskaan tarkoita ennalta tietämistä, vaan auki olemista, läsnä olemista toiselle ja toisen viesteille. Tai yhtä lailla omasta itsestä kumpuaville tuoreille ratkaisuille, ennen kokemattomaan tilanteeseen. Se voi ihmisten kohtaamisissa olla luotettavampaa kuin empiirinen tieto. Ennen kaikkea terapian kontekstissa se on paljon tehokkaampaa ja tarkoituksenmukaisempaa, myös koska se herättää enemmän luottamusta. On huomattava, ettei se ole empiirisen tiedon vastakohta, vaan täydentävä tiedon muoto, joka perustuu ihmisen elämän aikana oppimaan kokonaismateriaaliin. Ihminen voi näin ollen käyttää työssä itseään kokonaisena ja myös omaa historiaansa, kokemuksien kirjoaan kaikupohjana ihmisten väliselle vertaiselle kohtaamiselle ja vastuun kantamiselle. Se on myös vuorovaikutuksessa mukautuvaa ja luovempaa. Sitä tarvitaan erityisesti, kun parannamme turvallisesti emotionaalisia traumoja. Muuten tämä ei ole mahdollista, koska erityisen turvallisen ympäristön kehittyminen on ainoastaan mahdollista välittömien, spontaaneiden ja aitojen reaktioiden varassa. Perustuen siihen, että on turvassa, koska toinen ihminen nopeasti intuitiivisesti samaistuu ja tuottaa jakamisen mahdollisuuden.
Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria. Psykiatriassa ei ole käytössä kunnollista teoriaa. Emotionaalisen trauman hoito taas voidaan perustaa kahteen teoriaan, joiden voima on marinoitu pitkäaikaisessa työssä, josta tulokset on käytännössä uutettu pitkäjänteisesti ja perinteikkäästi, aivan kuin parhaiden viskien valmistus.
Parantumisprosessi on tietynlainen dialektinen spiraali kahden toisiaan ruokkivan ilmiön välillä: henkilökohtaisen totuuden ja kasvavan turvallisuuden tunteen välillä. Tämä näkyy myös hermoston anatomian tasolla, erityisesti siinä miten autonominen hermosto kehittyy, kypsyy ja ”oppii”. Periaatteessa: koskaan ei ole myöhäistä epäsuorasti kehittää omaa ventraalista vagustaan (käsite liittyy polyvagaaliseen teoriaan, josta seuraavassa blogissani lisää) Siihen tarvitaan toista ihmistä, sekä yhteisiä turvallisuuden elämyksiä tässä ja nyt.
Minkälainen on se totuus, joka parantaa? Se on kokonaisuus. Lääketieteelle ylipäätään on kuitenkin metodologisista syistä erityisen ongelmallinen suhde kokonaisuuksiin, vaikkapa ihmisen kokonaisuuteen, ihmisen kokonaisterveyteen. Tieteellisellä empirialla kun saadaan parempi ”ote” yksittäisistä sairauksista tai yksittäisistä elimistä (Alanen, 1989). Kyse on kyllä myös laajemmin lääketieteen kriisistä, mutta psykiatriassa se tuntuu kaikkein selvimmin. Kokonaisuuksien hahmottamisessa harjaantunut intuitio on ylivoimainen.
Vapauttavat teoriat
Ehkä suurin yksittäinen ongelmani psykiatriassa on jo pitkään ollut se ”akateemiselta” vaikuttava puute, ettei se tunnu perustuvan oikein minkäänlaiselle tukevalle teoreettiselle perustalle. Ongelmasta ei puhuta, sellainen ei sovi nykyiseen muotiin. Niinpä sitä ei tiedosteta ja luulen sitä jopa myös häivytettävän. Kuulun joka tapauksessa vähemmistöön. Se, ettei tosiasiaa sanota ääneen, ei vähennä asian vaikutusta, vaan tekee siitä ainoastaan vaikeammin ymmärrettävän ja lähestyttävän. Lääketiede perustuu uuspositivistiselle tieteenfilosofiselle perinteelle. Tämä oman perustansa (historiansa) tuntemuksen heikkous on ollut hämmentävää todeta. Tämä ei ole vahinko, huolimattomuutta. Psykiatria on lähtenyt varsinkin 1980-luvulla seuraamaan tätä lääketieteen valtavirtaa. Minulle tämä a-teoreettisuus on tarkoittanut, että saavutettu psykiatrinen tieto roikkuu ilmassa. Se ei saa kunnollista kosketusta jokapäiväiseen maankamaraan. Mikä sen arvo silloin on? Ilman teoreettista ankkuria, talon perustuksia.
Teoria voi vapauttaa vuorovaikutukseen, koska se lisää tunnetta hallinnasta, siitä että on kartalla, mitä sitten tapahtuukin. Se auttaa ennakoimaan vuorovaikutusta, sen käänteitä ja terapian erilaisia vaiheita. Sekä tunnistamaan kaikkia erilaisia vivahteita ja pysähtymään silloin niiden äärelle, kun ne intuitiivisesti vaikuttavat olevan tärkeitä! Intuitioon luottaminen lisää suoraan korjaavan kokemuksen mahdollisuutta.
Mitkä ovat minulle ne teoriat, jotka vapauttavat työssä ihmisen kohtaamiseen? Teoria rakenteellisesta dissosiaatiosta auttaa meitä hahmottamaan miten trauma on kätkeytynyt, jotta voimme ennakoida ja näin jälleen lisätä turvallisuutta vastaanotolla. Tämä teoria on trauman hoidon kannalta täysin korvaamaton. Sen juuret ovat syvällä historiassa ja tieteessä, aina 1800-luvulla saakka, jolloin ”traumaterapian isä” Pierre Janet muotoili mittavaa elämäntyötään. Häneltä on saatavilla paljon myös potilaskertomuksia, jotka hän huolellisesti kirjasi ylös. Tämä perintö on onnettomuudeksi edelleen pitkälti kätketty. (Van der Hart, & 2006) Sen arvo on käytännössä osoitettu, terapiaprosesseissa, joissa saan olla mukana. Jos sen antama tietämys puuttuu, on suuri vaara terapian jäämisestä torsoksi, vain osittain tulokselliseksi. Tähän törmää valitettavasti vielä liian usein. Se on mielestäni aivan yhtä tärkeä edellytys onnistumiselle kuin se, että terapeutti on sinut oman menneisyytensä kanssa, eli että hän on käynyt oman elämänsä kipupisteet läpi ja oppinut niistä. Jolloin terapeutin menneisyys ei salaa pääse vaikuttamaan terapeuttiseen prosessiin. Vaan että tämä voi vaikuttaa prosessiin tietoisesti ja antaen kaikupohjan samaistukselle.
Yhtä tärkeä on polyvagaalinen teoria autonomisesta hermostosta, joka auttaa ymmärtämään ja tunnistamaan kehollisia merkkejä, viestejä kätketystä. (Porges, 2011; Leikola & 2016) Se selittää myös yksinkertaisesti perustavan fysiologian sille, miksi turvallisuuden tunne on kaiken terveyden ytimessä.
Teoriat muodostavat ikään kuin terapiahuoneen lattian, joka on vakaa, vankka, tasainen, siis luotettava, jossa on turvallista käydä terapeuttista paritanssia, yhteistyössä, tasavertaisuuden hengessä. (vrt. Nijenhuis, 2015)
Traumainformoidusta liikkeestä, dissosiaatiosta ja näistä teorioista kirjoitan seuraavassa blogissa lisää ja tarkemmin.
Lähteet:
Huttunen, M.: Respektiä ja rakkautta, 2016
Raami, A.: Intuitio 3, 2018
Damasio, A.: The Feeling of What Happens; Body, Emotion and the Making of Consciousness, 1999
Alanen, P.: Luonnontiede, lääketiede ja tieteenteoria, 1989
Van der Hart O., Nijenhuis, E. & Steele K.: The Haunted Self; Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization, 2006
Porges, S.: The Polyvagal Theory; Neurophysiological foundations of Emotions, Attachment, Communication and Self-Regulation, 2011
Leikola, A., Mäkelä, J. & Punkanen M.: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Duodecim 1/2016
Nijenhuis, E.: The Trinity of Trauma; Ignorance, Fragility and Control, Enactive Trauma Therapy 2015 & 2017