Osa 2 Psykiatrian filosofinen keveys
Viime vuodet vallitsevayhteiskunnallinen ilmapiiri on ollut huomiota herättävän täynnä jakolinjoja kasvattavaa informaatiota. Tunnerekisteri ja asenneilmasto huokuu henkistä polarisaatiota ja on usein myös leimallisen kauhisteleva. Voimakkaita tunteita herättävää viestintää voidaan kenties pitää some-ajalle tyypillisenä. Ajattelen, että informaatioyhteiskunta on astunut askeleen eteenpäin. Elämme nyt huoliyhteiskunnassa.
Kollektiivinen ilmapiiri, median suosiollisella avustuksella, on nyt ”ajautunut” ajattelukykyä kapeuttavaan ”otteeseen”. Katsantokantaan yhdistyy herkästi lyhytnäköisyys. Sellainen, jossa vastuullinen käyttäytyminen on sitä, että kansalaisen on syytä olla huolissaan. Jos ei ole huolissaan on välinpitämätön tai vähintään epäilyttävä. Niin ovat otsikoiden mukaan huolissaan, milloin mistäkin, myös asiantuntijat, tiedemiehet ja viranomaiset. Kyllä ei silloin kansalainen voi muuta, kuin ajattelemaan, että todella syytä onkin. Voidaanko ihmisiä hallita sillä, että heidän ajattelukykyään, ajattelun vaatimaa tilaa jatkuvasti kavennetaan huolestuttavilla uutisilla?
Oma ajatteluni lähtee tutkimuksilleen sillä asenteella, että kuka moisesta mahtaa hyötyä ja miten? Ainakin lienee selvä, mitä tahoa hyödyttää iltapäivälehtien päivittäiset pelottelut erilaisista yleisistä oireista, joita voi olla vaikea havaita, mutta vaarallisiksi voivat osoittautua. Diagnostiikka on tieteellistä, virallista ja trendikästä. Kohta jokaisella tuntuu olevan joku luottamusta herättävä kirjainyhdistelmä, jota potevat, ja jonka kautta voi identifioitua osaksi jotakin heimoa.
Olen päättänyt pysytellä aktiivisesti erossa kyseisistä kollektiivisista paineista ja keskittyä miettimään vähän laajempia kysymyksiä. Esimerkiksi siitä, miten yhteiskunnallisissa ongelmissa, kuten vaikkapa ukrainalaisten pakolaisten vastaanottamisessa tai kansalaisiin kohdistuvissa pakkotoimissa tai päihdeongelmien kohtaamisessa, olisi tuiki tärkeää ymmärtää sitä, mikä on emotionaalinen trauma ja miten se ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa ja miten se auttaisi ymmärtämään monien ongelmien juurisyitä.
Tarkasteltaessa trauman hoidon jo 1800-luvulta peräisin olevaa ja toisaalta kuitenkin erikoisen katkelmallista perinnettä nähdään, että molempien maailmansotien vaikutuksesta kiinnostus tällaiseen löytyi ikään kuin uudestaan. Mutta rauhan aikana ongelmat katosivat?! Onneksi 1980-luvulta lähtien trauman hoidon uusi tuleminen on jatkunut keskeytyksettä, eikä sitä enää mikään voima pysty kadottamaan, vaikka intressiä tällaiseen ”kadottamiseen” tuntuu olevan monellakin taholla. (Van der Kolk & 1996)
Kuinka ollakaan, psykiatrian sisällä on havaittavissa kaikkein intensiivisintä vastustusta peräänkuuluttamani traumaymmärryksen lisääntymistä kohtaan. Kapuloita rattaisiin isketään tieteenalan sisältä, jota asia kaikkien lähimmin koskee (toisaalta, koskee ja sivuaa aihe kyllä aika montaa muutakin alaa!). Asian voi ilmaista myös siten, että tieteen mainostettu ”itsekorjautuvuus” pätee vain silloin, jos muutokset eivät ole ”liian suuria”.
Diagnostiikka on lääketieteen kovassa ytimessä, se herättää luottamusta, tässä kummalliseksi muuttuneessa maailmassa. Tiede on sekularisoituneen maailman johtotähti. Mutta, entäs sitten, jos sanon: psykiatrinen diagnostiikka ei perustu tieteeseen?! (Davies, 2013)
Tätä kenttää on syytä tarkastella monipuolisesti ja tieteellisesti. Eli tarkoittaa myös: erilaisten tieteiden keinojen (metodien) avulla, monitieteisesti, poikkitieteellisesti. (Leikola, 2014) Muuten riittävän kattavaa käsitystä ei muodostu. Kokonaisnäkemyksen puuttuminen itse asiassa on juuri trauma-problematiikan ydintä. Eli psykiatria tieteenalana kärsii emotionaaliselle traumalle tyypillisestä oireilusta. Ohhoh.
Psykiatrian hoitotulokset ovat yleisesti masentavia. Nykyisin vaikutetaan oltavan ihan tyytyväisiä silloinkin, vaikka ihmiset eivät parane. Riittää hyvin tavoite, missä löydetään ”hyvä hoitotasapaino”, joka vaatii jatkuvan ja siis elinikäisen lääkehoidon. Lääketeollisuuden intressi ei olekaan suoraan ole ihmisen parantuminen. Ja lääketeollisuuden ote lääketieteestä ja myös erityisesti psykiatriasta on tiukka. (Jureidini &, 2022) Varsinainen parantuminen psyykkisistä häiriöistä ei ole agendalla myöskään tieteellisessä psykiatriassa. Sitä pidetään ikään kuin jopa ylimitoitettuna tavoitteena. Tämä jos mikä on masentavaa. Ratkaisu näihin ongelmiin on löydettävissä. Vastaus löytyy traumaymmärryksestä. Tarvitaan Kestävää psykiatriaa.
Filosofi Karl Jaspers osui jo aikaa sitten naulan kantaan: ”psykiatrialle olisi kohtalokasta unohtaa filosofia.”
Filosofi Karl Jaspers (1883 – 1969)
Ja todella, psykiatrialla on tänä päivänä suurempi syy saada kutsu filosofin vastaanotolle kuin monilla muilla tieteillä. Tämä tarve kuitenkin väistetään ja ollaan ikään kuin alamme kaikki peruskysymykset olisivat riittävällä tavalla ratkaistut. Häiritsevä kognitiivinen dissonanssi on sitä, kun kaikki on ongelmatonta ja hyvin, vaikka ei ole. Toisaalta sitten taas, kun tarkastelemme vaikkapa, mistä psyykkiset johtuvat, oikeasti tiedämme paljon. Emme vain ota sitä tietoa yleiseen käyttöön. Emme ota tietoa käyttöön, joka parantaisi ihmisiä psyykkisistä häiriöistä, jotka puolestaan muodostavat suurimman työkyvyttömyyden syyn. Tästä avautuvasta maisemasta haluan kirjoittaa blogeissani.
- Psykiatria ja trauma
Tiedämme, vaikkapa siitä, kuinka haitalliset elämäntapahtumat vaikuttavat ihmisen psykofyysiseen olemiseen ja käyttäytymiseen, lähtien stressitutkimuksesta. Ja vielä spesifimmin: erilaisista muutoksissa autonomisen hermoston säätelemissä puolustautumisjärjestelmissä (Porges, 2011), jotka ymmärrettävästi aktivoituvat myös juuri silloin, kun tapahtuu jotakin traumaattista (Nijenhuis 2015 & 2017). Kaikki tieto ja edellytykset ovat olemassa, roimasti parempaan tieteelliseen tietämykseen ja ennen kaikkea kokonaiskuvan rakentamiseksi emotionaalisesta traumasta psykiatrian keskiössä. Kyse ei ole siis itse tieteestä, vaan ennen kaikkea tiedepolitiikasta ja sen valitusta suunnasta. Koska kyse on valinnasta, voidaan kysyä kuka tämän valinnan suorittaa? Valinta voitaisiin ja se olisi syytä tehdä toisin.
Psykiatrian käytännön työssä ilmenevä ”traumaongelma” on kiteytettävissä kolmeen kohtaan, jotka ovat kaikki valitettavasti isoja. Ne yhdessä lukitsevat psykiatrian valtavirran nykytilanteen: lapsuuden aikaisen emotionaalisen trauman parantavan hoidon mahdottomuuden. Harmillisesti tämä agenda jatkaa sitä ”perinteistä” psykiatrian syntiä, jossa ongelma laitetaan potilaan niskoille. (ts. sellaisen ihmisen niskoille, joka on yleensä erityisen taipuvainen ottamaan syyt niskoilleen, kuten lapsuudessa syntyneessä traumassa vallan usein käy) Potilas on tällöin liian ”hankala”, tai kuten nykyisin kultivoidummin asia ilmaistaan, ”hoitoresistentti”.
Kolme ongelmaa: A. ei tunnisteta emotionaalista traumaa ihmisen oireilun syynä, B. jos tunnistetaankin, ei tiedetä, miten sen kohtaaminen, saati korjaaminen tapahtuu ja C. jos vaikka trauma tunnistetaankin ja osataankin teoriassa kohdata, ei terapeuttinen prosessi ole riittävän pitkäjänteinen ja yksilöllinen, eikä siten omaa asian vaatimaa sitkeyttä ja ymmärrystä.
Onneksi traumaa kyllä meilläkin hoidetaan menestyksellä, mutta tämä tapahtuu vaiennetuissa marginaaleissa.
- psykiatria ja tunteet
Yhtenä esimerkkinä otan esille psykiatrian (ja ylipäätään tieteen) suhteen tunteisiin, emotionaalisuuteen. Mielenterveyden ongelmia on tieteenkin piirissä jopa kutsuttu ”tunne-elämän häiriöiksi”. Suhteessa tähän, mielestäni varsin osuvaan luonnehdintaan, ymmärretään psykiatriassa suorastaan järkyttävän vähän siitä, mitä tunteet varsinaisesti ovat ja mikä niiden funktio ihmisen elämässä on? Mitä erilaisia tunteita on ja mikä niiden evoluution muovaama tehtävä ja rooli on? Voidaan todeta, että psykiatria toistaa ja toteuttaa vanhakantaista ja eritoten aikansa elänyttä käsitystä, jossa järkevyys (kognitiot) tavoiteltavana nostetaan jalustalle, kun taas tunteet (emootiot) ovat ainoastaan jonkinlainen häiriötekijä, jonka vaikutuksista niin tieteissä kuin elämässä yleensäkin olisi lähinnä syytä hankkiutua eroon.
Tämä edustaa filosofisesti ns. positivistista lähestymistapaa, joka toimii julkilausumattomana perustana nykymuodin mukaisen ”näyttöön perustuvan lääketieteen” protokollassa. Positivismille on tyypillistä, ettei se kyseenalaista omia premissejään, eli lähtökohtiaan, jotka oletetaan automaattisesti oikeiksi. Psykiatria lienee haavoittuva siksikin, kun sen tutkimuskohde on niin pitkälle nimenomaisesti tunteita käsittävä (ja toisaalta niitä myös nostattava!) Koska nämä harmillisen epämääräiset tunteet ovat aina uhanneet psykiatrian uskottavuutta, onko niistä ollut hyvä irtautua neurokemian avulla? Ainakin kuulostaa vakuuttavammalta.
Neurologi Antonio Damasio on ollut yksi edellä kävijä ja viitoittaja kaksituhattaluvun emootioita arvostavalle tieteenkulttuurille. Samalla kun psykiatria elää vielä viime vuosituhannen henkisessä miljöössä. Vuosituhannen käänteessä Damasio on antanut seuraavan kovin valaisevan lausunnon: ”Viimeisen vuosisadan aikana ollut havaittavissa merkillisiä rinnakkaisilmiöitä (paralleeleja) emootioiden tieteellisen laiminlyönnin kanssa. Yksi niistä on evolutiivisen näkemyksen puuttuminen psyyken ja aivojen tutkimuksesta” (Damasio, 1999).
Meille on mahdollista lähestyä tunteita monitasoisena tieteellisenä kysymyksenä. Ja näin tehdäänkin, mutta tällainen tieteellinen ymmärrys ei tunnu vaikuttavan psykiatrian kenttään ja hoitoon millään tavoin. Tunteiden sijaan psykiatriassa käsitellään siis aivojen välittäjäaineita, hyvin mekaanisesti ja ”järkevästi”. Irtoaako tieteen ote silloin käytännöstä?
Nykyaikaisen tieteellisen käsityksen mukaan (Panksepp, 1998), ihminen on aina jonkinlaisessa tunnetilassa ja eikä tämä siten ole mikään häiriötekijä. Päinvastoin, tunnetilalla on aina määräävä vaikutus kaikkeen ihmisen toimintaan, käyttäytymiseen ja motivaatioon. Tunteet muodostavat siten ihmisen elämän perustan. Virolaisperäinen Jaak Panksepp, affektiivisen neurotieteen perustaja, puhuu tässä yhteydessä emotionaalisista operatiivisista järjestelmistä, joksi hän näitä eri tunnetiloja kutsuu. Pankseppin luoma näkymä on kokonaisvaltaisuudessaan kiehtova: perustuen neuroanatomian, neurofysiologian ja neuroanatomian ymmärryksen ohella lajienväliseen vertailevaan tutkimukseen ja evoluutioon. Vasta tunnetilan muodostamalle inhimilliselle perustalle rakentuu, joka hetki, kognitio. Psykiatrian kannalta ehkä oleellisinta on se, miten erilaiset puolustautumiseen liittyvät tunnetilat yhdistyvät ja linkittyvät traumatisoiviin kokemuksiin, jolloin seurauksena ihmisen puolustusjärjestelmä ei usein ole kovin hyvin hänen käytössään, koska se toimii epätarkoituksenmukaisesti (Van der Hart, & 2006). Stressinsäätelyjärjestelmistä on silloin kyse.
Tunne-elämän väheksyminen, unohtaminen tai peräti suoranainen poistaminen agendalta, on yksi tieteellinen toimenpide, jota voidaan luonnehtia fenomenologisen filosofian käsitteellä ”merkityksen tyhjentäminen”. Miten merkityksistä tyhjennetty tiede voi periaatteessakaan vastata oikean elämän haasteisiin?! Saamme tässä kohden yhdessä todistaa, miten tiede voi kadottaa yhteytensä käytäntöön. Onneksi meillä on olemassa filosofia, jonka käsitteet soveltuvat erinomaisesti juuri tällaisten tieteenalan kriisin liittyvien ilmiöiden kuvaamiseen. Miksi merkityksiä sitten tyhjennetään? Koska muoti, näyttöön perustuva tiede vaatii sen. ”Tieteellisyys” vaatii sitä, kun tällöin kuvitellaan saavutettavan objektiivista tietoa. Meneekö siis tärkein lapsi pesuveden mukana?
- Historian havinaa tai sen puutetta
Emootioiden ja evoluution puuttumisen lisäksi virallista nykyaikaista psykiatriaa on typistetty (tieteellisyyden nimissä) monissa muissakin kohdin. Koska luonnontieteillä on aina ollut ongelmallinen suhde historiaan ja historialliseen aikakäsitykseen (Alanen, 1989), on pääteltävissä, että luonnontieteeksi leimautumaan pyrkivä lääketiede nykymenetelmineen sopii erinomaisen huonosti tutkimaan emotionaalisesti traumatisoivia kokemuksia. Siis sellaisia ilmiöitä, jotka ovat tapahtuneet vuosikymmeniä aiemmin ja ovat vaikuttaneet kokonaiselämään, sen erilaisilla tasoilla ja ohjanneet prosessin kulkua oleellisesti ja yksilöllisesti. Väitän, että tällaiset traumat ovat psykiatrian perustehtävän kannalta niitä kaikkein merkityksellisimpiä. Nämä pitkät historialliset kehityskulut eivät varmaan kenenkään mielestä ole enää taivuteltavissa empiiriseen nelikenttään?
Jos ajattelemme, että psyykkiset häiriöt johtuvat emotionaalisista traumoista, eli tapahtumista, jotka ovat ylittäneet asianomaisen yksilön sietokyvyn, ymmärrämme, että lääketieteessä valitut metodit eivät yksinkertaisesti sovi tämän laatuisten asioiden tutkimiseen. Tämän leimallisen ”historiattomuuden” voi oivallisesti nähdä siinäkin, että psykiatrinen diagnostiikka on irtisanoutunut alun pitäen minkäänlaisista etiologisista olettamuksista, eli siitä, että ne olisivat yhdistettävissä johonkin syytekijään. Tämä on myös tiedepoliittinen valinta. Parempaan tulokseen ei pystytty, kun tiedemiehet 1980-luvulla kaikkensa yrittivät päästäkseen näistä perusasioista konsensukseen. Psykiatrisen diagnostiikan kokonaisuutena voidaan tieteellisesti arvioida yltäneen vain harmillisen vaatimattomalle tasolle. Silti sen perusteella tehdään ihmisten elämään suuresti vaikuttavia päätöksiä joka päivä.
- Psykiatrian kriisi
Psykiatriassa ei hyödynnetä käytännössä sitä laajaa tieteellistä pääomaa, jota monista psykiatrian kannalta keskeisistä seikoista on olemassa. Psykiatria toimii pitkälti näin omassa kuplassaan. Missä on poikkitieteellisyys?! Psykiatrian tutkimuksen, ilmiöiden olemus huomioiden, olisi syytä lähtökohdiltaan olla monitieteistä.
Viime vuosikymmenet vallalla ollut psykiatrian malli on jopa sekä harhaanjohtava että myös älyllisesti kapeuttava: mielenterveyden häiriöiden määrittely tapahtuu toisaalta epätieteellisesti muodostettujen oireryppäiden perusteella ja toisaalta niiden ”ymmärtäminen” pääasiallisesti aivojen välittäjäaineiden tasolla. Näin on luotu kuva, ettemme koskaan oikeastaan voisikaan tietää, mistä kaikesta tässä ”yksilössä tapahtuvassa monimutkaisessa aivotoiminnassa” on kyse? Psyykkinen häiriö nimistä mystistä hellalla kuplivaa taikakeitosta ei oikeastaan voikaan ymmärtää. Se polttaa suun, ken siitä hörppimään pyrkii? Salamyhkäisyys voidaan verhota siihen ilmeiseen tosiasiaan, että aivothan ovat universumin kompleksisin apparaatti, eikä sen vuoksi voida edes edellyttää, että kukaan siitä voi täysin selvää ottaa. Tuntuu, että tällaista asennetta on alettu jollakin tavoin arvostaa asianmukaisena ”riittävänä tieteellisenä nöyryytenä”, että tunnustaa oman tietämättömyytensä näin loputtoman kompleksisten asioiden edessä.
Luonnontieteen, samoin kuin sellaiseksi leimautumaan pyrkivän psykiatrian, parissa on pitkään kuviteltu ja itsestään selvästi oletettu, että suuret tieteenfilosofiset kysymykset ovat riittävällä tavalla ratkaistu, aikoja sitten. Kuten aiemmassa osoitin, vääjäämättä, ei ole: jopa aivan perimmäisten psykiatristen käsitteiden osalta tilanne ei ole kunnossa.
Väitän, että tosiasiassa eivät mielenterveydenhäiriöt ole lainkaan niin mystisiä tai myöskään ”rakettitiedettä” kuin annetaan ymmärtää. Eivätkä ne myöskään ole niin toivottomuutta herättäviä tai masentavia, kun ne kohdataan asianmukaisella ymmärryksellä. Eli silloin, kun realistisesti ymmärretään ja tunnistetaan ihmisen kätketty haavoittuvuus, ihmisen lajityypillinen perusrakenne ja -tarpeet sekä inhimillisen (turvallisen) vuorovaikutuksen vaikutukset ja mahdollisuudet. Lapsuuden ajan traumatisoivat kokemukset muovaavat ihmisen stressinsäätelyjärjestelmän toimintaa, joka näkyy aikuisuudessa sekä psyykkisinä että somaattisina oireina ja jälkinä.
Kyse on psykiatrian kohdalla tästä: emme tiedä keskeisiä asioita ”ainoalla oikealla” (RCT-) metodilla tutkittuna. Vaikka muuten tiedämme! Oikeasti on olemassa paljon muita tieteellisen tiedon mittareita, mutta ne eivät jostain syystä enää paina mitään? Asetelma johtuu silloin siis tieteissä vallitsevasta muodista. Se, että heittäydymme nöyrän tietämättömiksi, on silloin enemmän tiedepolitiikkaa, eikä tiedettä.
Vallitseva niin sanottu ”kansankäsitys” mielen häiriöistä on varsin pätevä. Ja mikä mielenkiintoista, se on mielestäni huomattavasti oikeampi kuin psykiatristen oppikirjojen. Eli se perustava käsitys, että mielenterveydenhäiriöt johtuvat ennen kaikkea ihmisiä kohdanneista kuormittavista tai traumatisoivista kokemuksista; sekä erityisesti, vaikeista vuorovaikutustapahtumista ihmisten välillä.
- Lisää kookkaita ongelmia
Näin pääsemme käsiksi vielä pariin keskeiseen psykiatrian laiminlyömään asiaan tai oikeammin asiakokonaisuuteen. Ei mihinkään pieniin. Miten määritellään psyyke? Ja mikä on ihmisten välisen vuorovaikutuksen merkitys psyykkisissä häiriössä.
Psykiatri Daniel Siegel on muotoillut näihin kahteen kysymykseen tarvittavan integroidun ratkaisun! Tieteissä, ja samaan tapaan myös psykiatriassa, mystifioidun ja problemaattisen sanan hän avaa helpottavasti: ”psyyke” on se mitä tapahtuu ”kahden keskushermoston välillä”. (Siegel, 1999) Psyyke on näin määriteltynä aina jotakin vuorovaikutuksellista, se on aina suhteessa olemista johonkin toiseen. Toki silti sitä ja tietoisuutta voidaan ja pitääkin tutkia neurotieteen ja luonnontieteen menetelmin, mutta oleellista on huomioida vuorovaikutuksellisuus, joka on sen ydinolemus. Ihmistä ei tällöin ole mielekästä tutkia irrotettuna ympäristöstään, yksittäisenä olentona, vaan perusolemukseltaan vuorovaikutuksessa olevana! Tässä sitä filosofiaa tarvitaan: jotta osataan muodostaa oikeat ja hedelmälliset kysymyksen asettelut! Tärkeintä informaatiota ihmisen hermoston kuvantamisesta yms. saavutetaan sen ollessa toiminnassa, eli vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, eikä eristettynä jossakin laboratoriossa. Nimenoman turvallisen vuorovaikutuksen ja empatian vaikutukset ovat merkittäviä, niiden tulisi olla psykiatrisen tutkimuksen keskiössä!
Hermoston voidaan näin ollen ajatella ”mahdollistavan” meille tietoisuuden sekä tämän kallisarvoisen hienovaraisen inhimillisen vuorovaikutuksen; sen muodostaessa tavallaan ”tarttumapinnan” ja siis kiinnittymiskyvyn; liittymisen, suhteessa ulkomaailmaan ja ennen kaikkea toisiin ihmisiin, lajitovereihin. Se on kerta kaikkiaan yksi hermoston keskeisimpiä tehtäviä elävässä organismissa. (Järvilehto, 1994) Tämä vuorovaikutus sitten toisaalta muovaa myös hermostoa, varsinkin toistuessaan ja pitkässä juoksussa. Tätä voidaan kutsua oppimiseksi, jonka tärkein muoto on implisiittinen luonteeltaan, eli huomaamaton, kuten äidinkielen oppiminen. Ympäristö opettaa meille jatkuvasti tiedostamattomasti, kun olemme siihen jatkuvasti suhteessa. Joskus on vaikea huomata sitä ”ilmaa jota hengittää”, koska vaihtoehtoja (verrokki tilannetta) ei ole.
Tässä kansalaisten laajasti omaksumassa käsityksessä korostuu myös siten eräs merkittävä psyykkistä hyvinvointia ja terveyttä määrittävä tekijä: ”laumaeläimyys”, ihmisen ehkä perustavimpana lajiominaisuutena. Ihminen on lajina ”hypersosiaalinen” kuten paljon lainaamani Daniel Stern asian hyvin ilmaisee. Toisaalta voidaan todeta, että erityisen vaikeita psyykkisiä ongelmia ja monimutkaisempia häiriöitä syntyy tällaisten kokemusten kohdatessa lasta, silloin kun hermosto on haavoittuvuusvaiheessa. Nämä kaksi, laumaeläimyys ja pitkä lapsuus (haavoittuvuuden aika), ovat tärkeitä hahmotettavia evolutiivisia reunaehtoja ymmärtää psyykkisiä häiriöitä, eli sitä mitä ne olemukseltaan ovat. Jos tätä ei huomioida, olemme mielestäni jo typistäneet psyyken! Nykypsykiatria ei tällaisia reunaehtoja lainkaan noteeraa, senkin vuoksi, kun historiaa ei huomioida.
Jos nyt vielä pitäisi sanoa yksi keskeinen seikka joka psykiatriasta puuttuu, tulisi psykiatrian kyetä määrittelemään kestävällä tavalla mitä on psyykkinen terveys. Siis se, mitä tavoitellaan. Ei pelkästään sitä mistä pyritään pois, eli erilaisista yksittäisistä määritellyistä oireista. Psyykkinen terveys on kuitenkin paljon laajempi asia kuin oireettomuus, se on kokonaisuus. Kokonaisuuksia käsittävä holistinen ajattelu puuttuu nykypsykiatrian agendalta aika tavalla tyystin. Oma näkökulmani on se, että psyykkinen terveys liittyy vuorovaikutukseen, eritoten turvalliseen vuorovaikutukseen. Autonomisen hermoston polyvagaalinen teoria antaa tähän loistavat biologiset eväät (Porges, 2011).
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Tämä on hyvä kysymys, johon aion tässä jatkokertomuksessani antaa vastauksia enemmänkin. Jatkossa ajattelin valottaa muun muassa sellaisia kysymyksiä, että miten psykiatriassa olisi syytä ymmärtää käsite nimeltä trauma. Miten sille tulisi tieteellisesti ja kestävästi perusteltu sisältö? Ja toiseksi, traumaan suoranaisesti liitoksissa oleva käsite dissosiaatio, tarkemmin sanottuna rakenteellinen dissosiaatio.
Voitaneen joka tapauksessa edellä esitettyyn viitaten todeta, että filosofin vastaanotolla psykiatria osoittautuu varsin pinnallisesti perustelluksi tieteeksi. Rakennelman sokkeli on siinä määrin hauras, että se saattaa hajota, jos sitä tarkemmin katsoo.
Onneksi meillä on todellisia ja päteviä vaihtoehtoja. Vastaus löytyy luultavasti tehokkaimmin psykiatrian ulkopuolelta. Esimerkiksi lastenlääkäreiden taholta! (Burke Harris, 2018) Liikkeestä nimeltä traumainformoitu hoito (engl. Trauma informed care TIC)
Lähteet:
Alanen, P. (1989) Luonnontiede, lääketiede, tieteenteoria.
Burke Harris, N. (2018). The Deepest Well; Healing the Long-Term Effects of Childhood Adversity.
Damasio, A. (1999). The Feeling of What Happens.
Davies, J. (2013). Cracked: Why Psychiatry is Doing More Harm than Good.
Jureidini, J. & McHenry, L. (2022). The Illusion of Evidence Based Medicine. British Medical Journal.
Järvilehto, T. (1994). Ihminen ja ihmisen ympäristö, systeemisen psykologian perusteet.
Leikola, A. (2014). Katkennut totuus. Traumatutkielma; emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia.
Nijenhuis, E (2015 & 2017). Trinity of Trauma; Ignorance, Fragility and Control
Panksepp, J. (1998). Affective Neuroscience; The Foundations of Human and Animal Emotions
Porges, S. (2011). The Polyvagal Theory; Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication and Self-Regulation.
Siegel, D. (1999). The Developing Mind; How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are
Van der Hart, O., Nijenhuis, E. & Steele, K. (2006). The Haunted Self; Structural Dissociation and Treatment of Chronic Traumatization.
Van der Kolk, B., Wisaeth, L. & Van der Hart, O. (1996). History of Trauma in Psychiatry. Kirjassa Traumatic Stress; The Effects of overwhelming Experience on Mind, Body and Society.