”Mieli ei ole enää erillinen kehosta”

”Mieli ei ole enää erillinen kehosta”

René Descartesin (1596-1650) ajoista lähtien vallinnut länsimainen käsitys mielestä ja kehosta toisitaan erillisinä asioina on murenemassa. Kokemukset, mieli ja tunteet vaikuttavat kehollisesti. Vaikutusta tapahtuu myös toiseen suuntaan: kehosta mieleen.

Ennen puhuttiin psykosomatiikasta ja plasebosta. Viime vuosina keskusteluun on noussut polyvagaalinen teoria, joka selittää mielellisten eli kokemuksellisten vaikutusten fysiologisia mekanismeja biologiaan nojaten. Anssi Leikola, Jukka Mäkelä ja Marko Punkari selostavat artikkelissaan  Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma (2016) teoriaa psykiatrian näkökulmasta. Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma (duodecimlehti.fi)

Trauma-asiantuntija Bessel Van der Kolk käsittelee aihepiiriä laajasti kirjassaan Jäljet kehossa  Jäljet kehossa | Viisaselämä verkkokauppa (viisaselama.fi). Van de Kolkin haastattelu 23.4. 2021 Youtubessa Healing Trauma & How the Body Keeps the Score | Dr Bessel van der Kolk – YouTube

Biologian professori Seppo Vaino sivuaa mielen/hengen ja biologian keskinäissuhteita tutkiessaan nanopartikkeleita Oulun yliopistossa. Viime talvena TV1  Arto Nybergin haastattelussa hän viittasi FET OpenMindGap -projektiin, jossa tutkitaan mielen ja kehon suhdetta. Hän mainitsi TV-ohjelmassa, että ”mieli ei ole enää erillinen kehosta, vaan se puhuu yhdessä nanosysteemien kautta”.

Kysymykseen uskon ja tieteen suhteesta Seppo Vainio vastasi metafyysisellä pohdinnallaan: ”.. . nyt itse asiassa mulla on semmoinen teoria, että luominen tapahtuu tuolla taivaassa siltä osin, että nää vesikkelit, veden pisara.., nanojärjestelmät on mukana siinä, me tutkitaan Markku Kulmalan kanssa, että tavallaan se luomisen ja valon symboliikka, että itse asiassa pystytään aika hyvin tieteellisesti lähestymään, eli tiede on kyllä mahtavasti edennyt…”.  (Arto Nybergin ohjelma 10.1.2021 Seppo ”Sidi” Vainio, Minna Pajulahti ja Markku Veijalainen. | Arto Nyberg | TV | Areena | yle.fi) Seppo Vainion tutkimusprojektista ks. Mielen ja kehon yhteistoimintaa avataan tieteen uusin keinoin | Oulun yliopisto

Vuonna 2014 professori vertasi filosofisissa pohdinnoissaan nanopallojen toimintaa sinfoniaorkesterin partituuriin. Pallojen kautta soluun valuva ”sävellys” säätelee solun sinfoniaorkesterin instrumenttien ääntä vaikuttamalla moneen asiaan samanaikaisesti. Hänen kansantajuinen kirjoituksensa on julkaistu lehdessä Takoja 2/2014. Siinä hän pohdiskelee ”näkymättömän maailman” tasoa ja viittaa mm. ”elämän henkeen” eli siihen ihmisyyden tasoon, joka ei sovi arkiseen materia-käsitykseemme.

Mitä käytännön merkitystä tällaisilla uuden ajan hämmentävillä teorioilla on? 

Ei varmaan paljoakaan lyhyellä aikavälillä, mutta pitkän ajan kuluessa tulee näkyviin, millaisiin asioihin hämmennys on liittynyt. Kun syntyy tieteellisiä kiistoja esimerkiksi lääketieteellisten tai muiden hoitomuotojen hyödyistä ja vaikuttavuudesta, monesti kyse on erilaisista teoreettisista ja metodisista lähestymistavoista, jotka voivat aiheuttaa ristiriitoja ja hämmennystä eri koulukuntien kesken.

Kun vallitseva paradigma alkaa horjua, tuttua ja turvallista todellisuuden hahmotusta  haastavat näkemykset joutuvat uhkaavina ja vääriksi, epätieteellisiksi tai todistamattomiksi leimattuina marginaaliin. Ainakin aluksi ne ovat olemassa ainoastaan sivummalla, ei valtavirrassa.

Mutta kun yhä useampi tutkija, asiantuntija ja kansalainen alkaa kiinnostua ”toisenlaisista” näkemyksistä, niin kokemuksellisuus, kehomieli-ilmiöt, traumateoriat ja muut rajamaille tai reunoille sijoittuvat ilmiöt pullahtelevat aika ajoin julkisuuteen tiede-, media- ja yhteiskuntavallan haltijoiden vastahangasta huolimatta.

Kehon ja mielen välinen keskinäisyhteys ja -riippuvuus sekä kehomielihoidot (esim. kosketushoidot, meditaatio, jooga jne.) ovat tällaisia edelleen kiistanalaisia, sivummalle sijoittuvia  aiheita.

Valtavirtaparadigma

Nykyisin tiedeyhteisössä on tapana ajatella, että reduktiivinen materialismi on sama asia kuin  ”tieteellinen maailmankuva”. Toisin sanoen kaikkien tieteeseen luottavien ikään kuin kuuluisi kannattaa ”aine on ensin” -näkemystä tieteellisyyden takeena, samoin kuin sitä, että kaikki asiat ja ilmiöt on palautettavissa (redusoitavissa) yhä pienempiin materiaalisiin osasiin. Toiselta nimeltään näkemystä voi nimittää fysikalististiseksi  naturalismiksi.

Läheskään kaikki tutkijat eivät jaa naturalistista näkemystä, joka ymmärtää kaiken olevaisen (=kaikkeudessa olevan) aineeksi, materiaksi, jolla on fyysikaalinen muoto. Näkemyksen mukaan kaikkeuden synty, alku tai kehkeytyminen (niin pitkälle kuin siitä uskaltaa jotakin sanoa) on jotenkin, vielä tunnistamattomalla tavalla, alkanut materiaalisesti  ja siitä sitten evoluution myötä on kehkeytynyt nykytodellisuutemme, koko maailmankaikkeus pienine ja isoine ilmiöineen.

Mitään sielua, elämän henkeä, transsendenssia tai muuta ei-materiaalista asiaa ei vallitsevassa paradigmassa eli vallitsevassa ”tieteellisessä maailmankuvassa” ole olemassa, tai jos ehkä onkin, niin se on fysikalistisen naturalismin mukaan vain materian tuotetta, siitä kehkeytynyttä. Sielu ja mielikin ovat pelkistyneet vain molekyylien, atomien ja kvarkkien leikiksi.

Näin voi ollakin, mutta tieteellisesti sitä ei ole osoitettu. Se on oletus ja teoreettinen malli. Varmuutta ei ole eikä sitä ehkä löydykään. Liekö edes tarpeellista? Fysikalistinen naturalismi (materialismi)  on oletus siitä, mistä todellisuutemme muodostuu ja millainen se on. Tähän, hallitsevaan, naturalistiseen  paradigmaan nykytiedekin pääasiassa nojaa.

Materialismin suuri ja ratkaisematon ongelma on kuitenkin tietoisuus. Tähän mennessä  materialismi ei ole pystynyt eikä ole vahvoja viitteitä, että tulevaisuudessakaan pystyisi,  ratkaisemaan tietoisuuden ongelmaa oman paradigmansa kehikossa.  Kysymys siitä, mitä tietoisuus on ja mistä se syntyy on ns. kova pähkinä (hard problem) tieteessä.  Materiausko ei sitä selitä, mutta silti usko joillakin ihmisillä kovin vahva.

Tietoisuutta ei mitenkään, millään metodilla, pystytä palauttamaan (redusoimaan) aineeseen. Ei näet ole olemassa tietoisuuden kudosta, solua tai Higgsin bosonia, eivätkä aivot ole sama asia kuin tietoisuus. Emergenssi (kehkeytymisteoria) ja korrespondenssiteoria  (vastaavuusteoria) yrittävät tulla toimeen kovan pähkinän kanssa, mutta eivät selitä mielen ja kehon (tai tietoisuuden ja aineen) välistä suhdetta. Ei tietoisuutta selitä myöskään kristinusko tai panteismi.

Järkevin tiedossani oleva selitys on Bernardo Kastrupin esittämä teoria kirjassa The idea of the world. A multi-disciplinary argument for the mental nature of reality (2019). Kastrup on insinööri ja filosofi. Hän esittää kirjassaan uudenlaisen todellisuuskäsityksen eli teorian todellisuudesta. Se nojaa tietoisuuden ensisijaisuuteen. Kastrupin mukaan tietoisuus on se, josta ainekin kehkeytyy. Näkökulma kääntää päälaelleen fysikalistisen naturalismin perusolettamukset.

Suomessa fyysikko Johanna Blomqvist on pitkälti Kastrupin linjoilla. Hänen Hypertodellisuus -kirjansa (Basam Books 2020) pureutuu myös tietoisuuden ongelmaan. Julkaisu on saatavissa  paperikirjana ja äänikirjana. Hypertodellisuus – Johanna Blomqvist – Äänikirja – E-kirja – BookBeat.

Kirjoitin teoksesta esittelyn kesäkuussa 2021: Todellisuuskäsitys murroksessa – Liinanblogi