Parantamisen paradigma on näkemys siitä, millaiseksi hyvä ja todisteisiin (näyttöön) perustuva hoitaminen kunakin historiallisena aikakautena määritellään ja mitä pidetään järkevänä parantamisen tutkimuksena.
"Paradigma on perusnäkemys maailmasta. Se on eräänlainen malli tai viitekehys käsityksillemme eli sille, millaisena ymmärrämme todellisuuden. Maailmankuva ja paradigma ovat rinnakkaisia käsitteitä. Paradigma-termiä käytetään useimmiten puhuttaessa tieteellisen tutkimuksen taustalla vaikuttavista tiedeyhteisön hyväksymistä tutkimuksen perusoletuksista, teorioista ja metodeista." Aarva & Helin 2018, 139
Maailmankuvat ovat muuttuneet historian saatossa useaan kertaan. Itse asiassa maailmankuva on koko ajan muutosprosessissa. Kun tieto ja ymmärrys elämismaailmastamme lisääntyy, sillä on väistämättömiä vaikutuksia käsityksiimme todellisuuden luonteesta.
Myös tutkimuksen teoreettiset selitysmallit muuttuvat maailmankuvien ja paradigmojen mukana. Muutos vaikuttaa aina myös käytäntöön, esimerkiksi siihen, millaiseksi hyvä, oikea ja vaikuttava parannustyö ja hoitaminen määritellään.
Tuhansia vuosia sitten shamanistisia rituaaleja käytettiin parantamisessa. Uskottiin maagisiin voimiin. Keskiajalla Jumala papiston ja luostarien avustamana katsottiin oikeaksi ja lopulta ainoaksi parantajaksi, ja uudella ajalla kehittyi biolääketiede, jolla on tänä päivänä johtava asema sairauksien hoidossa. Tämä luonnontieteeseen (fysiikka, kemia ja biologia) nojaava mekanistis-deterministinen nykyparadigma on tuottanut tavattoman paljon teknistä ja ammatillista edistystä terveyden ja sairauksien hoidossa, mitä kukaan ei kiistäne.
Siitä huolimatta korkeateknologiseen terveydenhuoltoon on kasaantunut suuri joukko ongelmia. Osan niistä voidaan ajatella juontuvan itse paradigmasta eli vallitsevasta tieteellisestä ajattelusta nähdä ihminen vain tai pääasiassa biologisena oliona. Tällaisen reduktiivisen (osiin pilkkovan) hoitomallin mukaan yksittäistä sairautta tai vaivaa tarkastellaan yksityiskohtaisesti ja monelta kannalta biolääketieteen viitekehyksessä.
Kansalaiset sekä kasvava joukko terveydenhuollon ammattilaisia ja tutkijoita ovat alkaneet ihmetellä, mikä meitä oikein vaivaa: mielenterveyden pulmat, tuki- ja liikuntaelinten ongelmat ja krooniset ei-tarttuvat taudit lisääntyvät. Vaikeasti diagnosoitavat terveysongelmat ovat yleisiä, vaikka terveysteknologiamme on erittäin kehittynyttä. Tarttuvien tautien pandemioita on vaikea saada hallintaan.
Kun vaivojen taustalla on stressiä, epäterveellisiä elintapoja, vieraantumista luonnosta ja omasta kehosta, yksinäisyyttä, köyhyyttä ja haavoittuvuutta, niin terveyshaasteiden ratkaisuun biolääketieteen pilkkova (reduktiivinen) malli ihmisestä jää puutteelliseksi. Yhä pienempii osiinsa pilkkoutuva ihminen, jonka yhtä osaa tai yhtä sairautta kerrallaan voidaan lääkkeillä ja kirurgisesti hoitaa tehokkaasti, sopii erinomaisesti tilanteisiin, joissa kyse on esimerkiksi luun murtuman, vakavan sairauden (esim. syöpä, infarkti jne.) hoitamisesta.
Kokonaisvaltaisen (holistisen) hoitamisen malliin sen sijaan kuuluu olennaisesti potilaan elämä kokonaisuutena sekä hänen kokemustensa ensisijaisuus. Se soveltuu reduktiivista mallia paremmin tilanteisiin, joissa terveysongelma ei ole vain biologinen, vaan myös sosiaalinen, psykologinen tai se liittyy elämän merkityksellisyyden kokemukseen. Näissä tapauksissa ”yksi spesifi hoito yhteen spesifiin sairauteen” ei toimi. Tarvitaan ihmisen kokonaisvaltaisesti kohtaava eli holistinen hoitomalli.
Reduktiivisessa hoitomallissa päätöksenteko ja hoitomuodon valinta ohjautuvat pääsääntöisesti lääkärin biolääketieteellisestä, teknisestä osaamisesta, jolloin huomion kohde on yksittäisen sairauden etsiminen ja
määrittäminen (diagnoosi). Kieli sisältää luokittelevaa, raportoivaa ja biolääketiedeyhteisön sisäisesti sitomaa sanastoa, se erottaa sairauden kärsivästä, potevasta ihmisestä. Mahdollisimman neutraalin, tunneilmaisut ohittavan kielen avulla selitetään potilaalle hoitomuodon valintaa tarvittaessa raportoimalla näyttölääketieteen tutkimustuloksia.
Holistisesti orientoitunut ammattilainen antaa potilaalle tilaa tuoda vaivojansa koskeva kokemuksellinen tieto osaksi hoidon päätöksentekoa.
Holistisessa mallissa huomion kohde on ennen muuta poteva kokonainen ihminen, hänen elämäntilanteensa sekä hänen kokemuksensa ja tulkintansa vaivoistaan ja elämästään. Kielenkäyttö on kertovaa, moniäänistä ja potevan ihmisen ja hänen kokemuksensa huomioivaa. Kieli voi olla vertauskuvallista, ja se sallii tunneilmaisut.
Potilaskeskeisyyden ja kokemuksellisuuden merkitys heijastuvat näiden paradigmojen erilaisessa kielenkäytössä. (Taulukko 1)
| Reduktiivisuus Yksityiskohtaisuus | Holistisuus Kokonaisvaltaisuus |
| Luokitteleva, raportoiva kieli
Biolääketiedeyhteisön sisäisesti sitoma, tautispesifinen sanasto ja kieli Erottaa sairauden sairaasta
Yksiääninen (tieteen ääni) Kausaalisesti selittävä
Tunneilmaisut ohittava |
Narratiivinen, ”kertova” arkikieli
Tilanteen mukainen, potilaslähtöinen sanasto ja kieli Ei eristä sairastavaa persoonaa taudista, ruumiista tai ympäristöstään Moniääninen (korostaa tilanteen ja kokemuksen ääntä tieteen ohella) Analoginen, metaforinen Tunneilmaisut salliva |
Taulukko 1. Reduktiivisen ja holistisen hoitamisen mallit ja niihin
liittyviä hoitokäytäntöjen kielellisiä erityispiirteitä.
Uudistumista odotettavissa
Tiedeparadigman uudistuminen luo uudenlaista ajattelun ja
toiminnan kulttuuria. Terveystutkimuksessa ja terveydenhoidossa tämä ei merkitse entisen hylkäämistä, vaan aikaisempaa
monipuolisempaa tutkimusta ja entistä parempaa ja toimivampaa hoitomallia, joka yhdistelee nykyistä, uutta ja ehkä jotakin kauan sitten unohtunuttakin.
Näin eri näkökulmista parantamiseen syntyy positiivisella tavalla jännitteinen reduktiivisen ja holistisen ajattelun ja toiminnan integraatio, jossa eri osaset täydentävät dynaamisessa vuorovaikutuksessa toisiaan. Rajoja ylitetään, jyrkät erot erilaisten hoitonäkemysten välillä hälvenevät ja terveysalan ammattilaisten väliset raja-aidat madaltuvat. Samoin asiakkaan ja ammattilaisen välinen kokemuksellinen etäisyys pienenee.
Nykyisin vallitsevat terveyttä, sairautta ja hoitamista koskevat käsitykset ja käytännöt muuttuvat sitä mukaa, kun yhä useampi näkee, että empiirisen, mitattavan maailman ohella on olemassa ”toinen”, yksilöllinen, kokemuksellinen ihmisyyden ulottuvuus, jota ei voida havainnoida samaan tapaan kuin aineellista todellisuutta. Kuitenkin se vaikuttaa olennaisesti elämäämme, myös terveyteemme ja hyvinvointiimme.
Kirjoitus perustuu artikkeliin:
Aarva P, Helin K. Parantamisen paradigmat. Kirjassa Aarva P, Kortejärvi H, Sarvela K (toim.) (2018) Inhimillisyyden vallankumous – Iloa ja toivoa terveydenhoitoon. Basam Books. Helsinki, 125-139.
