Rakentavan dialogin aika

Kaksi kolmesta suomalaisesta aikuisesta on joskus syönyt luontaistuotteita, lisäravinteita ja rohdosvalmisteita. Noin puolet on käynyt vähintään yhden täydentävän hoitajan hoidettavana (Vuolanto ym. 2020).

Noin joka viides on käyttänyt vähintään yhtä täydentävä hoitoa haastattelututkimusta (toukokuu 2018) edeltäneen 12 kuukauden aikana. (Tampereen yliopiston tietoarkisto 2018. Tarkempia tietoja kirjoituksen lopussa).

Virallisen järjestelmän ulkopuolella tarjottavat hoitomuodot herättävät joskus voimakkaita tunteita, puolustusta ja vastustusta. Modernin länsimaisen lääketieteen ja monien täydentävien hoitojen tausta-ajattelun välinen karhea rajapinta voidaan kuitenkin ylittää. On mahdollista vaihtaa mielipiteitä ja faktoja turvallisesti keskustelemalla niin, ettei kukaan tule väärinymmärretyksi. Dialogi on mahdollista, kunhan kaikki asianosaiset ottavat keskusteluhaasteen vastaan. Omaa maailmankuvaa ja hoitoajattelua ei tarvitse muuttaa ymmärtääkseen toisenlaisia katsantoja.

Kuten Preventive Medicine -lehdessä yhdeksän vuotta sitten  todettiin, näkemyserot osapuolten kesken ovat vielä suuret. Ne on kuitenkin mahdollista ratkaista, jos on riittävästi tahtoa. (Morabia & Constanza 2012). Muutosvirtauksia on jo liikkeellä. Monet ovat ikävystyneet epä-älylliseen kärjistämiseen. Kiinnostavampaa, mutta myös vaikeampaa, on miettiä kuinka suhtautua erilaisiin hoitamisen muotoihin tasa-arvoisesti, vaikka ne olisivat teorioiltaan ja käytännöiltään yhteismitattomia ja laadullisesti erilaisia. Olisiko nyt jo aika siirtää jyrkät vastakkainasettelut sivuun ja ryhtyä keskustelemaan niiden kanssa, jotka ajattelevat eri tavalla?

Pidän tärkeänä ja rehellisenä, että täydentävien hoitojen todennetuista haitoista puhutaan. Yhtä rehellistä on nostaa esille myös niiden todistetut hyödyt. Aihepiiriin liittyy vahvoja näkemyseroja, mutta ne eivät ole ehdottomia, täysin polarisoituneita tai muuttumattomia. Näkemysten rajat vaihtavat paikkaa ja keinotekoiset muurit murtuvat, sillä terveys- ja hoitokäsitysten liikettä tapahtuu koko ajan eri suuntiin.

Se, että virallisten ja täydentävien hoitojen taustakäsitykset, käytännöt ja hoitojen vaikutusmekanismit eivät ole yhteismitallisia, ei näytä olevan ongelma hoitojen käyttäjille. Ei sen pitäisi olla myöskään este ammattilaisten, päättäjien, tutkijoiden, viranomaisten ja kansalaisten ennakkoluulottomalle keskustelulle. Potilas eli ihminen ongelmineen on tärkein, ei se kenen näkemys on oikein.

Kaksijakoiseen suhtautumiseen on monia syitä, joista  yksi on kysymys riskeistä. Voisiko olla niin, että kun lääkärit, sairaanhoitajat ja muut terveydenhuollon ammattilaiset kohtaavat yksittäisiä potilaita, joille joku outo aine tai keino on aiheuttanut terveyshaittoja, on syntynyt käsitys että kaikki täydentävät hoidot ovat haitallisia? Nämä ammattilaiset vastustavat  huijaamista ja puoskarointia ja ajavat potilasturvallisuuden nimissä käyttörajoituksia lainsäädäntöön (Raassina 2018).

Toisaalta, täydentävien hoitojen ammattilaiset ovat työssään nähneet, että kun jotkut heidän asiakkaistaan eivät ole saaneet apua virallisesta terveydenhuollosta, nämä ovat juuri siksi kääntyneet esimerkiksi jäsenkorjaajan, vyöhyketerapeutin tai akupunktiohoitajan puoleen. Nämä ammattilaiset saattavat kokea vihjaukset huijauksesta ja väärin hoitamisesta loukkaavina ja epäasiallisina.

Voisiko ehkä olla niin, että täydentävistä hoidoista on suurempi hyöty terveyden edistämisessä kuin sairauksien hoidossa?

Mustavalkoinen katsantokanta leimaa täydentävät hoitomuodot joko myönteisiksi tai kielteisiksi, hyviksi tai pahoiksi. Polarisaatio, kaksinapaisuus, on nähtävissä varsinkin mediassa, jossa kohut, kiistat, ongelmat ja ristiriidat toimivat huomion herättäjinä. Kokonaiskuva ei kuitenkaan ole polarisoitunut ja mustavalkoinen, vaikka joistakin median ylilyönneistä saattaa muodostua sellainen käsitys. Terveysammattilaisten ja asiakkaiden arki sekä tutkimustieto osoittavat, että todellisuus on vivahteikas ja moniääninen.

Suurin osa terveydenhuoltohenkilöstöstä, esimerkiksi lääkäreistä, suhtautuu epävirallisiin apukeinoihin rauhallisesti todeten, että käytettäköön jos joku kokee saavansa niistä apua. Kansakin ajattelee samansuuntaisesti. Suurin osa täydentävien hoitojen käyttäjistä raportoi saavansa niistä apua. Näille ihmisille hoidot näyttäytyvät pelastajina, auttajina ja terveyden edistäjinä.

Kaksikaistaisen tien lisäksi on olemassa kolmaskin tie, avoin dialogi. Katsottaessa vastakkainasettelujen tuolle puolen on helpompi hyväksyä omaa ja toisten epävarmuutta, sietää ristiriitaisuuksia ja sallia erilaisuutta.

Rauhallinen rinnakkainelo keskenään erilaisten hoitonäkemysten ja auttamisen tapojen välillä on mahdollista. Esimerkiksi Norjassa lainsäädäntö tukee yhteistyötä. ”Riippumatta siitä, mitä lääkäri tai vaihtoehtoterapeutti ajattelevat toisistaan ja toistensa metodeista, meidän täytyy löytää tavat elää ja työskennellä yhdessä”, sanoo Vinjar Fønnebø, professori Tromssasta. Norjassa ei hänen mielestään ole epäselvyyttä siitä, voidaanko näitä hoitomuotoja käyttää vai ei. (Tarkemmin kirjassa Aarva P. Täydentävät hoidot 2019 s. 180).

Rakentava dialogi voi alkaa, kun keskustelu eri hoitosuuntauksista ymmärretään kahden tai useamman erilaisen ja toisiaan täydentävän näkemyksen vuorovaikutukseksi. Näennäisestä ristiriidasta voikin  kehkeytyä hedelmällinen muutosagentti. Silloin jännite eri hoitonäkemysten välillä voi ohjata uuteen ymmärrykseen ja luoviin ratkaisuihin.

Kirjoituksen alussa mainitsin haastattelututkimuksen, joka toteutettiin toukokuussa 2018 henkilökohtaisina haastatteluina 1016 henkilölle. Heille esitettiin  kysymys: ”Kysyn vielä täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista. Monet kokevat saavansa apua täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista, vaikka tehoa ei olisikaan osoitettu tieteellisin keinoin. Ne ovat myös julkisen terveydenhuollon ulkopuolella, eli niistä ei saa Kela-korvausta. Oletteko itse käyttänyt kuluneen 12 kuukauden aikana jotakin täydentävää tai vaihtoehtoista hoitoa tai menetelmää?” Jos vastaaja vastasi ”kyllä”, Häneltä kysyttiin ”Mitä käytitte?” (Tampereen yliopiston tietoarkisto 2018).

Suomessa asuvista 15-79-vuotiaista 1016 vastaajasta 19,7 prosenttia ilmoitti käyttäneensä viimeksi kuluneen 12 kuukauden aikana (toukokuu 2017 – toukokuu 2018)  jotakin tai joitakin seuraavista: akupunktio, aromaterapia energiahoito, hieronta (vastaajat eivät eritelleet hieronnan lajeja), homeopatia, hypnoosi, jäsenkorjaus, kansanparannus,  kiropraktiikka, meditaatio/mindfulness, naprapatia, osteopatia, perinteisen kiinalaisen tai intialaisen lääketieteen mukainen hoito, reiki, vyöhyketerapia tai suun kautta otettavat tuotteet (vitamiinit, hivenaineet, ravintolisät, luontaistuotteet, yrttivalmisteet). (Tampereen yliopiston tietoarkisto 2018).

Kirjoitus  on muokattu kirjasta  Pauliina Aarva (2019) Täydentävät hoidot, Helsinki: Viisas elämä,  s.13-17 ja kirjan tekstiä on täydennetty Tampereen yliopiston tietoarkiston tiedoilla.

Lähteet:

Morabia, A. & Constanza, M. C.: WEBCAM: Western evidence based complementary and alternative medicine. Preventive Medicine, 54(1):1-2. 2012. doi: 10.1016/j.ypmed.2011.12.013.

Raassina, S.: Kansanedustaja Sari Raassinan tekemä lakialoite eduskunnalle laiksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta. Lakialoite LA 54 2018 vp. LA 54/2018 vp (eduskunta.fi)

Tampereen yliopiston tietoarkisto 2018. Kyselyaineisto FSD3372 Väestön näkemykset täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoidoista 2018 [sähköinen tietoaineisto]. https://www.fsd.uta.fi/fi/ (Katsottu 7.10.2021)

Vuolanto, P., Kemppainen, L., Kemppainen, T., & Nurmi, J. (2020). Täydentävien ja vaihtoehtoisten (CAM) hoitojen käyttö Suomessa. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti57(1). https://doi.org/10.23990/sa.80288