Yhteiskunnallinen turvattomuus on lisääntynyt. Emotionaalisten traumojen parissa työskentelevälle ammattilaiselle ilmiö on varsin selvä. Tämä suuntaus on ollut monella suunnalla havaittavissa,aistittavissa, erilaisina kireyksinä vuorovaikutuksissa. Sosiaalinen media on varmasti viitoittanut tietä, mutta tämä uudenlainen mahdollisuus viestiä ja tuntea kuuluvansa yhteen, ei ole homman ydin. Journalismiko seuraa perässä?! Trauman hoidossa meillä ei ole tärkeämpää tavoitetta kuin luoda vuorovaikutuksellaturvallisuuden tunnetta, tarkemmin sanottuna jaettua, yhteistä, yhdessä koettua turvallisuuden tunnetta. Sellainen vie traumaterapeuttista prosessia eteenpäin, enemmän kuin mikään muu.
Turvallisuuden kokemuksia voi tehokkaasti saavuttaa tavoittamalla toisen ihmisen elämästä merkityksiä, yksilöllisiä ja oleellisia merkityksiä, pysähtyä, pohtia ja sanottaa niitä. Ymmärtämällä, että ihminen on historiallisesti muovautunut kompleksinen järjestelmä, sisältäen yksilöllisesti erilaisia lajityypillisiä tarpeita. Ja olla siinä, yhdessä läsnä.
Luin alkuvuodesta evoluutiobiologien tekemän, ajatteluuni vaikuttavan teoksen (A Hunter-Gathere´s Guide to the 21st century), josta tein kirja-arvostelublogin (Heying & Weinstein, 2021). Teoksessa esitellään termi, joka tuntuu tavoittavan ajankuvaa. Sitä, mikä nyt tuntuu herättävän paljon pahoinvointia. Chestertonin aita (Chesterton´s fence) oli käsitteenä uusi miellyttävä tuttavuus. Tämä aita nimittäin jäsentää tänään jotakin, joka luultavasti kaventaa tietoisuuttamme kollektiivisesti.
Mutta ensin, lähdetään liikkeelle vähän kauempaa!
Yksi seitsemästä varhaiskristillisistä kuolemansynneistä on henkinen laiskuus: vedetään äkkinäisiä johtopäätöksiä liian puutteellisilla tiedoilla. Tämä on loogista ja johtuu pelon ilmapiiristä, jossa on tarpeen löytää syyllisiä yleiseen pahoinvointiin. Polyvagaalinen teoria autonomisesta hermostosta selittää elegantisti kuinka jatkuva puolustusjärjestelmien aktivoituminen, varuillaan olemisen tuntu, kuluttaa henkisiä voimavaroja ja vaikuttaa ajattelukyvyn tasoon (Leikola, 2016). Eiole aikaa perehtyä: mikä kehityskulku on johtanut aikakauteen, jossa nyt elämme. Nippelitieto irrotetaan kontekstista, kun lauman hyväksynnän tarve on suuri. Itsekritiikki on vierasta, koska siinä voi mennä tahriutumattoman maine, jolloin voisi joutua itse syytettyjen penkille. Polarisaatiokuilu syyllisten ja tahrattomien välillä syvenee samassa suhteessa kuin erilaiset hermostolliset puolustusjärjestelmät (taistelu, pako, paniikki ja lamaannus) sammuttavat korkeampaa ajattelua.
Julkinen keskustelu tuntuu jäävän helposti ja yleisesti ns. ensimmäisen asteen ajattelun tasolle. Ajatellaan vaikka tietyn toimenpiteen seurauksia, niitä joko ihaillaan, päivitellään tai paheksutaan. Tyydytään tällaiseen verrattain yksinkertaiseen kaavioon. Mutta, miten nämä seuraukset vaikuttavat kompleksisessa systeemissä? Millä tavalla kannetaan vastuuta kokonaisuudesta? Mitä seurauksien ketjusta seuraa, myöhemmin? Pitkäjänteinen ajattelu, keskustelu ja harkinta eivät somen klikkausmaailmaan istu, jos keskittyminen yhteen aiheeseen vie kiireisen aikaa ihan liikaa, kymmenisen sekuntia.
Mitä tarkoittaa Chestertonin aita?
Käsite selittää, miksi populismi tuntuu niin ontolta ja mainokselta, eli kaupalliselta, myyvältä yksinkertaistukselta. Emme jaksa/ehdiajatella riittävän perusteellisesti ja kyseenalaistaa populismia, koska meillä on kiire johonkin. Ehkä olemaan ajan hermolla tai vastaamaan nyky-yhteiskunnan loputtomiin ja usein melko järjettömiin vaatimuksiin? Digitaalisen lauman, enemmistön vaatimuksiin?
Chestertonin aita on periaate, joka tavoittaa ajassamme vallitsevaa puutostilaa. Sen mukaan meillä tulisi olla erityisen hyvät, tarkat tiedot ja perustelut sellaisille toimille, jossa ”sorkitaan” (huom. sorkan kömpelö hienomotoriikka) kompleksista systeemiä. Eli silloin, kun alamme (ihmisinä) mestaroimaan evoluution jopa miljoonien vuosien aikana kehkeytyneitä biologisia systeemejä.Tämän aidan käyttö suojaisi meitä tulevaisuuden katastrofeilta. Tällöin turvaudutaan toisen asteen ajatteluun: sovelletaan ymmärrystä yleisistä periaatteista, joilla elollinen organismi toimii, korjaa itseään, oppii ja uudistuu. Tähän kuuluvat monet evolutiiviset itseään korjaavat ”mekanismit”, edellä mainittujen puolustukseen liittyvien tunnetilojen lisäksi immuunipuolustus. Kuinka paljon omaan immuunipuolustukseen voikaan jokainen itse vaikuttaa!
Lääketiede ja yksinkertaisuus
Myöskään tiede ei ole millään tavalla immuuni populismille. Tiede kasvaa ja kehittyy osana yhteiskuntaa. Niinpä vallitsevat tunneilmastovirtaukset vaikuttavat myös lääketieteeseen, vaikka monilla on kova yritys ja kiire vedota tieteen objektiivisuuteen. Mainiota, historiallisesti merkittävää, jopa käänteentekevää ja unohdettua kirjallisuutta aiheesta on syytä nostaa esille, vaikka se saattaakin häiritä joitakin tieteen objektiivisuuteen vilpittömästi uskovia tahoja. (esim. Fleck, 1935) Moni asia on täysin sosiaalisen kontekstin sanelemaa, alkaen siitä, millaisia asioita ylipäätään tutkitaan? Millainen tieteellinen tutkimus saa rahoituksen?
Länsimainen lääketiede vaikuttaa perusasetuksiltaan tänä päivänälankeavan hyvin pitkälle oire-diagnostikkaan, joka edustaa mielessäni nimenomaan ensimmäisen asteen ajattelua. Oire tai sairaus on tällöin tarkastelussa irrotettuna organismin kokonaisuudesta! Muutoin sitä ei voida asianmukaisesti empiirisesti tutkia. Vallitseva tieteen metodi tavallaan sanelee kapeakatseisuuden. Enää ei terveydenhuollossa kukaan vaikuta aidosti kiinnostuvan ihmisen tai ihmispopulaation kokonaisterveydestä. Julkisuudessa käytävä keskustelu, sen sijaan, tyrehtyy kysymykseen: kuinka nopeasti pääsee lääkäriin? Kannattaisi kysyä ja tutkia tieteellisesti: mikä on tällaisen kohtaamisen kustannusvaikuttavuus? Mielestäni nykyisessä terveys- ja terveysjärjestelmän kriisissä tämä olisi huomattavasti asianmukaisempi, parempi kysymys.
Tämä tarkoittaa, että lääketieteestä on tullut tietynlaista insinööritaitoa. Insinööri ymmärtää koneita, mutta vähemmän elollisia organismeja. Tämä istuu digitalisoituvaan ja sitä melkoisen sokeasti ihailevaan aikaamme (vrt. Vahvanen 2018). Lisätään tätä välittäjäainetta, tai kemiallista yhdistettä, joka puuttuu, tai jota tarvitaan lisää. No, pitäisi kuitenkin huomioida, että organismi on kompleksinen järjestelmä, monimutkainenelollinen järjestelmä, joka vieläpä on alati vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tarvitaan ajattelua, joka ei perustu ykkösiin ja nolliin. Erottelu (differentaatio) epäorgaanisen ja orgaanisen välillä puuttuu.
Hoidon onnistuminen kestävästi edellyttää, että elolliseen luontoon, kuten ihmisen kehoon liittyvät monitasoiset ja hierarkkiset prosessit ja ketjureaktiot huomioidaan. (Kuten vaikkapa Psyyke, jonka määrittely sinänsä on reduktionistiselle tieteelle melkoinen haaste! Jopa niin iso, että se on sopivasti lakaistu maton alle, mistä se valveutuneelle ihmiselle kurkistaa tämän tästä.) Kuitenkin, lääkkeitä tutkitaan ajallisesti varsin lyhyissä koeasetelmissa ja kuvitellaan, että ilmeiset filosofisen ja käsitteellisen perustan puutteet korvataan käyttämällätilastomatemaattista metodologiaa, jolloin tieto on ”tieteellistä”.
Populismia kuvaa tieteellinen termi reduktionismi, eli pelkistäminen. Reduktionismin ongelmasta olen perusteellisesti kirjoittanut teoksessa Katkennut totuus (Leikola, 2014). Siitä, miten pelkistäminen vaikuttaa psykiatriassa ja tekee tunne-elämän (emotionaalisen) trauman hahmottamisesta psyykkisten häiriöiden taustalla erityisen vaikeaa. Populismi (aina?) julistaessaan totuuksia, samalla kätkee (tai vaientaa) jotakin oleellista ja todellista.
Tämä kaikki populistisuus saa paljon palstatilaa, klikkauksia ja ylittää kummallisen herkästi uutiskynnykset. Siksi kai, että ihmiset haluavat turvattomuudessa nopeita ratkaisuja. Journalismi vain vastaa inhimillisiin tarpeisiin!? Ihmiselle, joka tekee töitä lapsuudessaan emotionaalisesti traumatisoituneiden aikuisten kanssa, tämä nykymeininki on aika tavalla heppoista jaepäkiinnostavaa, jopa ”halpaa”. Pohjimmiltaan sen voi aistiakumpuavan kadotetusta toisen asteen ajattelusta. Ainakin journalismista se vaikuttaa puuttuvan: tärkeimpiä kysymyksiä ei kysytä. Valmiiksi pureskellut yleiset mielipiteet ovat kovin kuivia ja puuduttavia. Liittyykö tämä kvartaalinmittaisiin taloudellisiin etuihin? Pitkäjänteisyyttä kurottelevat ja laaja-alaiset pohdinnatovat aivan liian hitaita ja epämuodikkaita.
Lapsuuden trauma vaikuttaa koko ihmisen biologiseen järjestelmään, joka lähtee kehittymään uusille ja vaihtoehtoisille urille traumatisoivien tapahtumien vaikutuksesta. Sen korjaamiseksi vaaditaan pitkäjänteistä uurastusta, jossa yhdessä löydetään henkilökohtainen totuus. Nykyajan sankarimyyttien vastaisesti kukaan ei siihen pysty yksin. Tuloksia voi saavuttaa vain vapaudessa kehittyvällä yhteistyöllä, yhdessä onnistuen. Silloin tarvitsemme toisen asteen ajattelua: ymmärrystä laajemmista kehityskuluista ja ihmisen lajityypillisestä käyttäytymisestä, teorian integroimista käytäntöön sekä eläytymistä toisen ihmisen osaan.
Chestertonin aidassa on portti, jonka avaaminen onnistuu ihmiseltä, jolla on kestävä luontosuhde, nöyrää asennetta oman tietämättömyytensä suhteen ja ainakin sukupolvenmittaista ajattelutapaa.
Lähteet:
Heying, H & Weinstein B. (2021). A Hunter-Gatherer´s Guide to the 21st Century. Evolution and the Challenges of Modern Life.
Leikola, A. (2016) Lehdessä Pelastakaa lapset, artikkeli.
https://dissociation.fi/2016/05/30/autonominen-hermosto-ja-turvallisuus/
Fleck, L. (1935). Genesis and Development of Scientific Fact.
Vahvanen, P. (2018). Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan.
Leikola, A. (2014). Katkennut totuus. Traumatutkielma- Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia.
KUVA Pexels.com
