Tiedepopulismia ja avointa tiedettä

Tiedepopulismia ja avointa tiedettä

Populismilla on huonolta kalskahtava maine. Se kuulostaa rahvaanomaiselta ja epätieteelliseltä.

Tiedepopulismilla tarkoitetaan tieteen popularisointia, joka kerää mainetta ja kuuluisuutta korostamalla tutkimuksen ymmärtämisen mahdottomuutta sen sijaan että pyrkisi saamaan ihmiset ymmärtämään tutkimusta (Himanka 2020). Se on tieteen mystifiointia.

”Tiedepopulismilla tarkoitetaan tieteen popularisointia, joka kerää mainetta ja kuuluisuutta korostamalla tutkimuksen ymmärtämisen mahdottomuutta.” – Juha Himanka

Tavallinen tallaaja ei millään voi ymmärtää hiukkasfysiikan hienouksia, kielitieteen kiemuroita tai keskiajan historian yksityiskohtia. Kuitenkin kaikista inhimilliseen elämismaailmaan kuuluvista tutkimustuloksista on mahdollista kertoa tärkeimmät seikat yleisellä tasolla ja ymmärrettävällä kielellä.

Tieteen mystifiointi kuitenkin painottaa tieteen ja tutkimuksen  vaikeutta ja vaativuutta. Se pitää tiedollista välimatkaa tavallisin ihmisiin. Mystifiointi ja tieteen nostaminen korkeimmaksi tiedon auktoriteetiksi pahimmillaan vahvistavat   ”tiedeuskoa” eli käsitystä, että tiede tuottaa ainoaa pätevää tietoa todellisuudesta ja että kansalaisten on siihen luotettava, koska se on erehtymätöntä. Tietoa todellisuudesta saadaan kuitenkin myös muin kuin tieteellisin menetelmin.

Tiedeuskon rinnalla yhteiskunnassa vaikuttavat tietysti myös toiseen suuntaan vetävät, tiedettä vähättelevät populistiset näkemykset, kuten ”jokainen tutkikoon itse” ja ”vain kokemus on totta” -katsannot.

Filosofi Juha Himanka kritisoi Tiedepolitiikka-lehdessä nro 4/2020 tiedepopulismia. Hänen mielestään olisi syytä astua valistuksen tielle auttamaan ihmisiä itsenäiseen ajatteluun, joka on jo Sokrateesta ja Platonista alkaen ollut länsimaisen kasvatuksen ideaali.  Esimerkkinä tutkimuksen ymmärtämisen vaikeutta korostavasta tiedepopulismista hän mainitsee yllättävästi Esko Valtaojan, Syksy Räsäsen ja Kari Enqvistin, jotka kaikki ovat luonnontieteilijöitä ja fyysikkoja.

Niinpä tutustuin emeritusprofessori Kari Enqvistin kirjaan Kangastuksia varjojen talossa (WSOY 2020), jonka alussa kerrotaankin, että fysiikan hiukkasten sitoutumista toisiinsa ja kommunikaatiota toistensa kanssa on vaikea käsittää. Hän sanoo ymmärtävänsä vaikeuden,  koska fysiikan opiskelu vaatii useita vuosia ja pitkiä laskutoimituksia. Kirjassa herättää huomiota myös kosmologin kärkkäys kritisoida muita tieteenaloja, kuten filosofiaa.

Toisaalta kirjailija myöntää myös oman käsityskykynsä rajallisuuden toteamalla todellisuuden luonteesta:  ”On kuin aistimusten verhojen takana ei olisi mitään. Mutta silti siellä on jotakin. – Ja minun on pakko tunnustaa nöyrästi: en osaa sanoa, mitä”.

LUOTTAMUS KOETUKSELLA

Juha Himanka viittaa empiiristen tieteiden kriisillä siihen että, viime aikoina tieteen välittämään tietoon luottaminen on kokenut kovia kolauksia.

-2000-luvun käydessä toiselle vuosikymmenelle, tieteen kriisi on nyt alkanut näyttäytyä luottamuksen valossa, Himanka kirjoittaa ja muistuttaa tutkimuksen lähtökohdan olleen juuri luotettavuus: tutkittu tieto erottuu muusta siinä, että voimme luottaa siihen muuta tietoa paremmin.

Kirjoittaja toteaa: ”Luotettavuuden ongelmien esiin nousemisen 2000-luvulla voi nähdä alkaneen John Ioannidisin lääketieteelliseen tutkimukseen keskittyvästä artikkelista Why Most Published Research Findings Are False (plos.org) vuodelta 2005. Artikkelin otsikko kertoo olennaisen: useimmat julkaistut tutkimustulokset ovat vääriä.”

Kriisin voi Juha Himangan mukaan nähdä alkaneen myös kansainvälisten lääkeyritysten huomatessa lääketestaustensa alkavan tuottaa merkittävästi aiempaa huonompia tuloksia. Syyksi paljastui se, että aiemmin julkaistut tutkimustulokset, joiden luotettavuuden varaan lääkkeiden kehittämisessä rakennettiin, eivät itse asiassa olleetkaan luotettavia. Himanka kirjoittaa, että Lääkeyritys Bayer tutki asiaa vuonna 2011 ja kävi ilmi, että kolmea neljäsosaa julkaistuista tutkimustuloksista ei  voitu todentaa. Seuraavana vuonna lääkeyritys Amgen tuli tutkimuksessaan tulokseen, että 53 merkittävästä syöpätutkimuksesta vain kuusi voitiin toistaa samoin tuloksin.

Juha Himanka jatkaa edelleen:

”Tiedeyhteisö heräsi miettimään, missä määrin julkaistuja tutkimuksia voidaan toistaa.”

Suomessa empiiristen tieteiden tulosten toistettavuuden ongelmaa on selvittänyt myös psykologian tutkija ja kirjailija Jussi Valtonen artikkeleissaan ”Tiedeyhteisön ankarat kasvukivut” Suomen tiedetoimittajain liitto (tiedetoimittajat.fi)

Tieteen vallitsevaa kriisiä voi hahmottaa myös vertaisarviointijärjestelmässä esiin nousseiden ongelmien kannalta. Vertaisarviointi ei läheskään aina ole niin puolueetonta ja riippumatonta kuin sen monesti oletetaan olevan.  Juha Himanka muistuttaa, että vaikka empiiriset tieteet ovat kriisissä, josta ne toivottavasti selviävät, tutkimus yleisesti ottaen on yhä paras keino selvittää todellisuutta.

Tieteen ”kriisiytymistä” arvioittaessa on hyvä pitää mielessä, että tiede on yhteiskunnallista toimintaa, osa vallitsevaa kulttuuria.

Politiikka, talouselämä, vahvat instituutiot ja intressiryhmät pyrkivät vaikuttamaan tutkimuksen suuntaan ja siihen, mitä pidetään tieteenä, mitä ja miten tutkitaan ja mitä ja miten tutkimustuloksista keskustellaan julkisuudessa.

Esa Väliverrosen ja Sampsa Saikkosen tutkimuksesta käy ilmi, että myös tutkijoiden sananvapautta saatetaan pyrkiä rajoittamaan. Vaientamispyrkimykset liittyvät etenkin sensitiivisiin tai korostuneesti politisoituneisiin tutkimusaiheisiin.  Jopa perättömiä tutkimuseettisiä kanteluita, joiden ensisijaisena tarkoituksena on vaikeuttaa jonkin tutkimusalan tai tutkijan työtä, tehdään, jotta vaikutettaisiin julkiseen keskusteluun. (Väliverronen & Saikkonen 2020)

AVOIN TIEDE

Kriisit yleensä selviävät tavalla tai toisella. Kehitetään ja otetaan käyttöön uusia ja toimivampia tieteellistä tutkimusta ohjaavia periaatteita, teorioita ja metodeja ja uudistetaan julkaisupolitikkaa avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti Mitä on avoin tiede? | Avoin tiede. Tieteen itse itseään korjaavuus ei kuitenkaan aina käynnisty tiedeyhteisön sisältä, vaan siihen tarvitaan ulkoista painetta, toisinaan  –  isojen murrosten kausina –  tapahtuu tarvittava  paradigman muutos

Tieteen suuntaan ja laatuun vaikuttaa myös kansalaisten osallistuminen. Kun tavallisia kansalaisia (merkityksessä ei-tutkijoita) otetaan mukaan tekemään tiedettä heitä koskevista asioista  yhdessä tutkijoiden kanssa, kysymyksenasettelut ja tutkimusmetodit saattavat muuttua ja kehittyä olennaisella tavalla. Kansalaiset eivät silloin enää jääkään vain tutkimuksen kohteiksi, objekteiksi,  vaan heistä tulee toimijoita, subjekteja.  Kansalaistiede tuo tutkimuksen teon kaikkien ulottuville – vastaa kyselyyn! | Avoin tiede

Alkuperäinen kirjoitus:
Liinanblogi: Tiedepopulismia ja avointa tiedettä

Luettavaa:

Juha Himanka. Tiedepopulismi ja valistus. Kuinka suunnistautua tieteen kriisissä? Tiedepolitiikka 4/2020, s. 2-15.

Väliverronen Esa &  Saikkonen Sampsa: Tutkijoiden kokemuksia tieteen vapauden ja sananvapauden uhkista, Teoksessa Väliverronen E & Saikkonen. Tieteen vapaus ja tutkijan sananvapaus. Vastapaino 2020, s. 283-317. Ks myös Tutkijoiden sananvapaus ja tutkimuseettiset kantelut – Liinanblogi